Pitkäaikainen rakkaussuhteeni päättyi viisi vuotta sitten. Kuvittelin kuolevani. Lakkaavani olemasta ja jääväni ikuisesti yksin.
Eron jälkeisten vuosien aikana avasin kuitenkin vähitellen silmiäni. Ja vastaani käveli lopulta useitakin kivoja miehiä. Treffailinkin. Mutta sydämeni tuntui olevan suljettu kuin rautaportti.
Mikään eikä kukaan tuntunut miltään. Olin turhautunut. Totta kai pärjäsin yksinkin, olin itsenäinen ja vapaa ja sain tehdä mitä tahansa. Arvostinkin vapauttani. Tiesin olevani onnekas pitkine matkoineni ja itsenäisine päätöksineni. Uskalsin silti jo tunnustaa, että lopulta ihminen kaipaa vierelleen jonkun, jonka kanssa jakaa asioita. Väittipä mitä muuta tahansa. Itse tunnustin lopulta sen vuolaasti ääneen. En enää hävennyt myöntää, että olin yksinäinen.
Keväällä Balilla asuessani tapasin englantilaisen miehen, joka oli paperilla puhdas kymppiplus. Mietin, että nyt pitäisi taas yrittää. Antaa mahdollisuus ja päästää lähelle. Jaoimme yhteiset kiinnostuksen kohteet, hiljaisuuskin tuntui hyvältä, ja palatessaan kotiinsa mies oli valmis kaappaamaan minulle kuun taivaalta ja matkaamaan takaisin luokseni. Mietin, että olin absoluuttisen hullu, jos en nyt yrittäisi.
Mutta en tuntenut mitään muuta kuin toveruutta. Mietin, että oliko tosiaan niin, etten vieläkään ollut valmis uuteen. Miten pitkään siinä hitto soikoon menisi, pohdin. Vai voiko se ihminen olla vain taas kerran väärä. Mistä ihmeestä sen tietäisin?
Eräs ystäväni sanoi, että kyllä sen sitten tietää. Toinen sanoi, että olisin tyhmä, jos nyt en tarttuisi tähän. Kolmas oli jo luovuttanut toivonsa eikä sanonut mitään.
Lähdin Balilta kesällä Suomeen. Yksin. Ei tullut mukaan englantilaismiestä eikä ketään muutakaan. Kukaan ei koskettanut sieluani, ja mietin, etten edelleenkään muuhun taipuisi.
Sydämeni uskoi silti edelleen, että kaikki menisi kuten kuuluisikin. Joku jossain kietoisi kultalankaa kahden ihmisen ympärille, kun heidän kuuluisi tavata. Ja minun pitäisi vain osata lukea merkit. Ja taas kerran luottaa.
Sydän vakuutteli minulle, että kyllä sen sitten tietää.
Mieleni nauroi puolestaan räkänaurua, huuteli, että olin typerä, kun en antanut kenellekään mahdollisuutta, olin sokea ja kertakaikkiaan väärässä.
Yritin huitaista ajatuksilleni kintaalla, mutta varovasti mietin, olinko sittenkin tunteiltani kyvytön, kasvanut ehkä vuosien varrella sitoutumiskammoiseksi. Vai oliko sydämeni kertakaikkiaan kuollut? Mistä hitosta sen tietäisin?
Paluulento Balilta Singaporeen oli tupaten täynnä ja sen vihoviimeisellä rivillä ainoa tyhjä penkki. Se oli minun paikkani. Rymistin sisään kassieni kanssa viimeisenä. Olin myöhässä. Silti lentoemot jaksoivat hymyillä.
Ikkunapaikka. Tietysti. Kaikki joutuivat vielä kertaalleen irrottamaan turvavyönsä ja nousemaan. Asettelin tavarani hyllyille ja kaivaiduin kompastellen paikalleni.
Huokasin syvään, käännyin katsomaan viereeni ja hymyilin anteeksipyydellen. Ja silloin sydämeni muljahti kaikkitietävästi.
Hei, mistä te olette? kysyin.
Sitten pitkä lento olikin jo maassa, ruoka tarjottimella jäähtynyt koskemattona ja minä perillä kotona.
Kyllä sen vain sitten tietää.
PS. Tänään sain varmuuden siitä, että sydän on aika usein oikeassa. Se kyllä ilmoittaa, kun joku erityinen tulee vastaan.
