Kirjoittaja Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja tarinankertoja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkityksiä, kauneutta ja toivoa. Hän saa voimaa kirjoittamisesta, luonnosta, koirista ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Leena on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013).
Sairastumisen menetyksistä merkitykseen
Vakavan kroonisen sairauden kanssa eläessä joutuu luopumaan paljosta. Kun tuttu elämä katoaa, myös oma identiteetti voi hämärtyä. Silti toivosta ei kannata luopua. Vähitellen, melkein huomaamatta, voi alkaa syntyä jotakin uutta: oivalluksia elämästä, oma polku kohti parempaa vointia, halu luoda jotain kaunista – ja kokemus siitä, että sairastamisellakin voi olla merkitys.
Viimeiset viisitoista vuotta elämästäni ovat olleet hyvin erilaisia kuin olin kuvitellut. Ei niin, että elämä etenisi koskaan täysin suunnitelmien mukaan – mutta yleensä ainakin jotkin suurimmmat suunnitelmat ja haaveet toteutuvat. Minulla moni jäi toteutumatta.
Olen sairastunut vakavasti – useampaankin otteeseen. Ensin elämäni pysähtyi vaikean vatsasairauden vuoksi. Oli sairaalajaksoja, leikkauksia ja pitkiä aikoja sängyn pohjalla. Lopulta iso leikkaus toi helpotuksen. Sain sen jälkeen elää kolme hyvää vuotta: tein rakastamaani työtä, harrastin liikuntaa, tanssin ja julkaisin jopa pari kauan haaveilemaani runokirjaa. Kaikki oli hyvin, kunnes 2015 sairastuin kuumeettoman keuhkokuumeen jälkeen ME/CFS:ään – neuroimmunologiseen sairauteen, jossa vointi voi huonontua jo vähäisestäkin rasituksesta. Alkuun tilani oli lievä, pystyin vielä tekemään töitä. Mutta vähitellen tilani paheni, ja lopulta elämä kutistui pitkälti kodin seinien sisäpuolelle. Lisäksi sain vuonna 2020 punkin puremasta borrelioositartunnan, joka huononsi vointiani entisestään.
Sairastamisessa on aina luopumisen surua
Sairastumisen myötä olen joutunut luopumaan monesta asiasta: lapsihaaveista, työurasta, harrastuksista, joistakin ihmissuhteista. Välillä myös lähes kaikesta yhteydestä muuhun maailmaan – kun ei ollut voimia edes puhua puhelimessa. Vaikka olen perusvireeltäni positiivinen ja optimistinen, olen ollut välillä surullinen ja turhautunut. Joskus mietin, että tätäkö tämä elämä on, meneekö tässä ihminen ihan hukkaan. Koskaan en kuitenkaan ole luopunut toivosta toipua.
suru yllättää
tummuvissa silmissä
välähtää järvi-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-
Löysin itselleni sopivia hoitotapoja
Vuosien aikana kokeilin lukuisia hoitomuotoja, kuten lääkkeitä, ruokavalioita, hermoston sääntelyä ja erilaisia kehonhoitoja. Pikku hiljaa siirryin puhtaaseen ruokavalioon ja elämäntapaan. Se on viimeisten neljän vuoden ajan ollut keskeinen, vaikkei ainoa osa itsehoitoani.
Vähitellen jotain alkoi muuttua – ei heti, ei suoraviivaisesti, mutta ajan kanssa. Voimat alkoivat lisääntyä, oireet helpottaa. Aloin jaksaa tehdä asioita, jotka olivat pitkään olleet mahdottomia – vähän pidempiä kävelyjä, kulttuurielämyksiä, kirjojen lukemista. Pahin aivosumu alkoi hälvetä.
Sain takaisin kyvyn luoda. Runoilija minussa heräsi jälleen – ja löysin haikut. Ne olivat sopivan pieniä, keveitä projekteja, jotka eivät vaatineet liikaa voimia, mutta toivat iloa ja merkitystä. Nyt, neljän vuoden säännöllisen itsehoidon jälkeen, voin sanoa, että vaikka en ole edelleenkään terve, olen saanut paljon elämääni ja itseäni takaisin. Tänä keväänä minulla oli vihdoin mahdollisuus julkaista kokoamani haikukirja. Edellisen runokirjan ilmestymisestä ehti kulua kymmenen vuotta, joten tämä uusin teos, Haikuja ja hetken kaikuja, tuntuu erityisen tärkeältä.
runoilijan yö
kynä pitää kädestä
en ole yksin-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-
Sairastaminen opettaa kysymättä
En sano, että ihmisen pitäisi sairastua vakavasti oppiakseen enemmän elämästä – mutta sairaus opettaa, usein vielä asioita, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi. Se ravistelee elämän perustuksia, pysäyttää ja pakottaa tarkastelemaan maailmanmenoa uudelta näkökulmalta.
Me, joilla on vakava krooninen sairaus, menetämme usein paljon: unelmia, mahdollisuuksia ja arjen toimintakykyä. Monista asioista luopuminen voi helposti johtaa kyynistymiseen ja katkeruuteen. Mutta parhaassa tapauksessa sairastaminen myös kasvattaa. Opimme elämään hetkessä ja nauttimaan pienistä asioista – ja tulemme siinä usein mestareiksi. Tunnemme kehomme, sairautemme ja ymmärrämme terveydestä enemmän kuin moni muu. Katsomme maailmaa empaattisemmin, ja arvomme ovat kohdallaan. Fyysisestä hauraudestamme huolimatta olemme usein hämmästyttävän vahvoja.
Omat arvoni ovat jonkin verran muuttuneet sairastamisen myötä. En kaipaa sen suurempaa menestystä – vaan rauhaa, tasapainoa niin henkisesti ja kuin fyysisestikin. Ja vaikka sairausmatkani on ehkä ottanut enemmän kuin se on antanut, koitan keskittyä siihen, mitä olen elämältä saanut.
En tiedä, onko kaikella tarkoituksensa. Mutta jos voin kokemani ja oppimani avulla auttaa jotakuta toista selviytymään, uskon että sairastamisellani on ollut ainakin jokin merkitys.
katsokaa helmi
rikkinäinen simpukka
kuiskaa rannalla-teos: Haikuja ja hetken kaikuja-
