Kirjoittaja Mikko Reijonen auttaa työkseen ihmisiä kehittymään ja pyrkii ratkaisemaan oppimistarpeita erilaisten kokeilujen avulla. Hän uskoo, että jokainen päivä ja niissä sijaitsevat vuorovaikutustilanteet tarjoavat meille mahdollisuuden oppia jatkuvasti jotain uutta. Jos vain maltamme pysähtyä ja kuunnella toinen toistamme.
Kuinka usein odotamme, että puolisomme tekisi asiat toivomallamme tavalla? Sen lisäksi haluaisimme, että he jakaisivat näkökulmamme kotitöiden, parisuhteen, keskustelemisen, toisen huomioisen tai vaikkapa lasten kasvatuksen osalta? Toisin sanoen, toivomme että he ajattelisivat niistä samalla tavalla kuin me itse.
Kuinka usein joudumme kuitenkin kohtaamaan karun todellisuuden, etteivät odotuksemme täyttyneetkään? Että puolisomme näkemykset eivät kohdanneetkaan omiemme kanssa? Kuinka usein yritämme taistella tätä todellisuutta vastaan entistä kovemmin? Ilmaisemme pettymystämme, kun emme saaneet haluamaamme.
Vielä muutama vuosi takaperin minä ainakin odotin. Ja petyin. Kerta toisensa jälkeen. Sen kaiken sai aikaan tunne, etten tullut kuulluksi ja ymmärretyksi. Sen vuoksi yritin entistä kovemmin selittää ajatteluni ja näkemyksieni taustoja. Ja samaa taisivat tehdä myös aiemmat puolisoni.
Vaikka en tietoisesti yrittänyt olla oikeassa, tajuan jälkikäteen lukittautuneeni omaan ajatteluuni. En oikeasti ymmärtänyt toista. En osannut asettua hänen asemaansa ja käsittää hänen ajattelunsa taustoja. Dialogi muuttui kahdeksi vastakkainasetteluun painottuvaksi monologiksi.
Olin lisäksi todella hyvä jakelemaan neuvoja toiselle. Siitä, miten hänen kannattaisi tehdä jokin asia toisin. Mikä asia harmitti minua hänen käytöksessään. Miten hän voisi jatkossa estää omalla toiminnallaan ongelmien syntymistä. Keskityin siis siihen ainoaan asiaan, johon minun ei olisi pitänyt. Toisen muuttamiseen.
Monen self-help-oppaan sivuilla kerrotaan, että jotta voisi kohdata toisen, tulee ensin kohdata itsensä. Tämä itsensä kohtaaminen pitää sisällään myös ne piirteet, joita haluaisi ennemmin itsestään piilottaa. Etenkin muilta. Omakohtaisesti tällainen piirre on ollut ainakin epäonnistumisiin reagoiminen. En yksinkertaisesti osannut käsitellä siitä aiheutuvaa tunnetta ja usein päädyin syyttämään toista tilanteen syntymisestä.
Onkin kovin helppoa vierittää syy oman elämän harmeista ulkopuolisten tahojen niskoille ja paljon vaikeampaa katsoa peiliin ja kysyä hankalan tilanteen tullen: ”Mikä oli minun roolini siinä, että asiat menivät näin?” Ja ehkä tärkeimpänä: ”Mitä minun kannattaisi tehdä ensi kerralla toisin, jotta voisin/voisimme välttyä vastaavalta”?
On ollut pitkä tie kääntää katse ulkoa sisäänpäin. Keskittyä siihen ainoaan ihmiseen, jota voin todella muuttaa. Itseeni. Se on vaatinut useita, välillä aika kipeitäkin keskusteluita, joissa on täytynyt katsoa päättäväisesti peiliin ja kohdata oma rosoisuutensa. Ymmärtää oma rooli elämässä vastaan tulleista ongelmista. Ymmärtää ennen kaikkea oma puutteellinen taito pysähtyä toisen ajattelun äärelle.
En vieläkään voi sanoa osaavani tätä kaikkea täydellisesti, sillä kun on toiminut tietyllä tavalla lähes neljä vuosikymmentä, ottaa uusien toimintatapojen harjoittelu oman aikansa.
Olen kovin kiitollinen nykyisestä ympäristöstäni, jossa saan harjoitella ja onnistumisen lisäksi myös epäonnistua. Pohdiskella ääneen haasteen sattuessa, että “miten meni noin niin kuin omasta mielestä”. Luottaa, ettei ihmiskuvani kärsi sen vuoksi, että myönnän kerta toisensa jälkeen puutteellisuuteni ja keskeneräisyyteni. Pyytää anteeksi. Miettiä yhdessä, mikä voisi auttaa onnistumaan ensi kerralla paremmin.
Oman keskeneräisyyden myöntäen ja siihen nykyisin lempeämmin suhtautuen,
Mikko
