Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Olen yllättynyt blogini saamasta palautemäärästä, ja vilpittömän kiitollinen kaikista tarinoista, joita olette jakaneet kanssani. Sanalla sanottuna; ihmeissäni! Kiitos on aina mieltä hivelevää, mutta harvoin oikealla tavalla kehittävää. Kaikista kiitollisin olenkin ollut niistä kommenteista, jotka ovat haastaneet tekstejäni.
Palautteessa minua on ojennettu minäkeskeisyydestäni, siitä että maailmaani ei näytä mahtuvan juuri muita ja että toimin yksilökeskeisyyden airuena lietsoen yhteisöllisyyttä nakertavaa itsekkyyttä.
Tämä huomio sai minut todella pohtimaan: Missä menee raja, jossa itsensä etsiminen muuttuu itsekkyydeksi? Ovatko itsekkyys ja pyrkimys saavuttaa oman elämän hallinta sama asia?
Kyllä, tunnustan olevani yksilön asialla. Mielestäni kyse on siitä millä tasolla tätä sanaa saatan. Aikamme on yksilökeskeinen, ja olennaista minun näkemykseni mukaan on se, missä äärilaidassa tätä ajattelua kuljemme.
Koska rakentava kritiikki on aina ajatuksia kirvoittavaa, synnytin sunnuntaipäivän ratoksi oman jääkaapinovi- filosofiani, jonka nimeän nyt ”Itsekkyyden liukusäädin” -filosofiaksi. Tässä ajattelussa yksilökeskeisyys asetetaan janalle, jolla on kaksi ääripäätä: oman edun tavoittelu ja minäohjautuvuus.
Yksilökeskeisyys oman edun tavoitteluna on sitä, että keskitymme itseemme välittämättä kuinka tämä vaikuttaa muihin. Tässä päässä itsekkyyden janaa minäkeskeisyys esiintyy korostetun negatiivisena; millään muulla kuin minulla ei ole väliä.
Ajattelun toinen pää, minäohjautuvuus, on sitä, että toimintamme ohjautuu itsestämme, tarpeistamme ja tunteistamme käsin. Ohjaamme omaa elämäämme, ja siitä käsin ammennamme yhteisöihin, joissa toimimme.
Ehkä jostain tästä ääripäiden välimaastosta löytyy se kultainen keskitie, oikeanlainen yksilöllisyyden aste. Meillä jokaisella on käsissämme liukusäädin, jolla voimme säätää kutakin hetkeä parhaiten palvelevaan kohdan janalla.
Aikamme näyttää säätävän meitä nyt mielellään kohti jompaakumpaa ääripäätä. Tämähän on tavallaan se elämän logiikka; kun olemme ajautuneet riittävän kauas ”totuudesta”, joudumme etsimään uuden sellaisen usein juuri ääripäiden kautta. Ja sitten löytyy luonnollisesti se kohta, jossa olemme sopivassa määrin laumaeläimiä varustettuna omilla ajatuksillamme. Onnellisia yhdessä ja erikseen!
Ei maailma tietenkään pyöri jos ajattelemme sen sijaitsevan vain oman napamme ympärillä. Mutta oma napa on hyvä paikantaa! Ja koska itse en ole vielä sitä saanut asetettua kartalle, on tarpeen suunnistaa vielä hetki lisää – säätää oikeaa kohtaa omalla liukusäätimelläni.
