On vaikeaa tietää kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.
On kuitenkin hyvä tarkastaa miltä sisällä tuntuu.
- Kokemukseni elämästä on, että:
- Kukaan ei voi tunkeutua omaan kotiini aggressiivisesti
- Kukaan/mikään ei voi tunkeutua kehoni sisään ilman lupaani
- Kukaan ei saisi tunkeutua maan sisään vihamielisesti
- Kukaan ei saisi viedä toiselta ihmiseltä elämää pois
- Meillä ei ole oikeutta tappaa alkuperäiskansoja, sivistyksen tieltä pois. Kuten ei myöskään tappaa ja riistää luontoa, omien tarkoitusperiemme siivittämänä.
Elämän olisi hyvä perustua, monimuotoisuuden kunnioittamiseen.
Rauhan ja yhteiselon rakentamiseen.
Erilaisuuden hyväksymiseen, mikäli se on rauhanomaista.Kommunikaatioon ja sen opetteluun, sekä harjoitteluun.
Omassa työssäni olen nähnyt sodan jäljet, jotka ovat pitkät. Ne eivät lopu silloin, kun sota loppuu, vaan ne jatkuvat kasvatuksessa, traumoissa, sekä ylisukupolvisissa käyttäytymisessä vielä pitkään. Kun vanhempien sota loppuu, se usein jatkuu lapsissa ja heidän lapsissa, ellei siihen ole työkaluja, kuinka sen lopettaa.
En jaksa uskoa, että meistä kukaan haluaa oikeasti kokea jotain niin kauheaa. Uskallan väittää, että suurin osa maapallon väestöstä kaipaa rauhaa ja harmoniaa. Silti maapallolla on käynnissä useita sotia nytkin.
Kuinka me saataisiin elämä rauhallisempaan, kunnioittavampaan suuntaan? En tiedä vastausta, mutta uskoisin, että osittain se tapahtuu sisäisen työskentelyn kautta ja sen tuomisessa päivänvaloon, arvojen, uskomusten ja päivitettyjen käyttäytymisen kautta toisille ihmisille. Hiljaisen hyväksynnän kautta en usko sen tapahtuvan, vaan aktiivisen osallistumisen ihmiselle tärkeiden asioiden puolesta.
Samalla kun kirjoitan, huomaan, että olen myös tekopyhä. Miksi en ole tarttunut asiaan aiemmin, miksi en ole puolustanut tuhottuja, alistettuja kansoja aiemmin? Osittan vastaus on laiskuudessa, osittan siinä, että asiat ovat tuntuneet liian kaukaisilta, jotta niihin olisi tuntunut voivan vaikuttaa. Osittan siksi, että nyt asia tuntuu olevan kirjaimellisesti lähempänä, kuin aiemmin.
Sanonta kuuluu, että ”rajat ovat rakkautta”. Ehkäpä siihen voisi vielä lisätä, että rajoja voi tehdä pelosta, kuten niitä voi tehdä myös rakkaudesta. Se kokemus mikä mulla on rakkauteen, näyttää siltä, että rakkauden kokemukseen pääsee helpommin, kun pääsee rentoutumaan ja vastaanottamaan. Siis ihan kehollisestikin.
Mä toivon, että tämä olisi osaltani muutakin, kuin hyvesignalointia ja todellisuudessa olisin osa rakentamassa, jotain muutakin kuin sanoja ruudulle. Jotta rakkaudellisempaa maailmaa voidaan luoda, vaatii se myös epämiellyttävien asioiden tunnustamista ja niihin tarttumista. Ei reagoimalla välittömästi tunnelatauksella, vaan tarkistamalla sisäisen maailman kautta, oman arvopohjan mukaisen toiminnan.
Ehkä olen uneksija, mutta tiedän, myös sen, että en ole ainoa. Mä uskon, että me voidaan meidänkin aikana luoda parempaa maailmaa, kaikille tasavertaisempaa palloa. Se ei välttämättä sitä ole koskaan, kaikille, mutta jo askeleet sitä kohti, ovat kehitystä parempaan. Parempi maailma vaatii rohkeita ratkaisuja, uudenlaista ajattelua ja toisten huomiomista myös. Kyseessä ei ole helppo tehtävä, mutta tehtävä, mikä on mahdollinen kuitenkin aloittaa.
Rauhaa jokaiselle tähän päivään, ehkäpä joku päivä, koko maailmaan.
