Kirjoittaja Johanna Huhtamäki (s. 1981) on diplomi-insinööri, valmentaja ja positiivisen psykologian asiantuntija. Hän tutkii menestystä ja valmistelee aiheesta väitöskirjaa.
Pakkopositiivisuudesta tasapainoon (Otava, 2021) on hänen kolmas kirjansa ja se käsittelee muun muassa epätäydellisyyden ja epävarmuuden sietämistä sekä sitä, miten monipuoliset tunnekokemukset – myös negatiiviset – vahvistavat onnellisuuden kokemustamme. Tekstin kursivoidut otteet on poimittu kirjasta.
”Ei meillä mitään väkivaltaa ole! Puolisoni on vain hieman äkkipikainen.”
Tämän kommentin esitin ensimmäisellä terapiakäynnilläni reilu kymmenen vuotta sitten vakaasti uskoen omaan väitteeseeni. Olin hämmästynyt, pöyristynyt suorastaan, että terapeutti oli minua suoraan silmiin katsoen tyynesti todennut kertomani olevan perheväkivaltaa. Enhän minä mistään sellaisesta ollut tullut puhumaan, eihän sellaista edes ollut. Olin siellä, koska olin henkisesti aivan loppu.
Mikä ihme oli saanut minut uskomaan, ettei lyöminen, potkiminen tai kuristaminen tarkoita yhtä kuin väkivalta?
Vastaus on tiivistetysti se, että halusin olla onnellinen. Halusin onnellisuutta niin kovasti, että halusin olla sitä vaikka väkisin. Ja uskoin vakaasti onnellisuuden olevan yhtä kuin hyvä elämä. Silläkin uhalla, että se tarkoittaisi ongelmien kieltämistä. Olin päätynyt aidon onnellisuuden sijaan pakkopositiivisuuteen. Ei siis ihme, että en enää oikein jaksanut.
On raskasta esittää iloista
On raskasta esittää iloista, jos sydämessä tuntuu viiltävä, menetyksen tuoma kipu. On kuluttavaa hymyillä ja vakuutella jokaiselle, miten hyvin elämässä menee, jos samanaikaisesti pidättelee kyyneleitä ja piilottaa yksinäisyytensä. Vie paljon energiaa olla rohkea, itsenäinen ja muita tarvitsematon, jos on oikeasti epävarma, kaipaisi rohkaisua ja haluaisi edes hetken tuntea jonkun tarjoamaa turvaa. Miksi siis salaamme surun ja epävarmuuden? Miksi piilotamme sen, että kaipaamme turvaa ja hyväksyntää? Miksi turvaudumme iloisuuden naamioon ja ajattelemme, että ongelmien myöntäminen tekisi meistä onnettomia?
Miksi salasin itseltäni totuuden?
Oli sekä pelottavaa, äärimmäisen surullista, että nöyryyttävää hyväksyä todellinen tilanteeni – että olin vuosia elänyt väkivallan keskellä. Olin niin pitkään halunnut pakonomaisesti keskittyä vain hyvään niin muissa ihmisissä, itsessäni ja ylipäätään elämässä, että aloin uskoa pystyväni tahdonvoimallani poistamaan kaiken negatiivisen, jota en elämääni tai itseeni tarvinnut enkä halunnut. Olisin varmasti lopulta onnellinen, kunhan vain tarpeeksi yrittäisin. Kunhan vain olisin riittävän positiivinen. Kunhan olisin tarpeeksi hyvä ja tekisin kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista.
Lopulta oli pysähdyttävä, katsottava peiliin ja nöyrästi tunnustettava, ettei väkisin hymyileminen tuonut hyvää oloa. En ollut onnellinen. Että täydellisyyden tavoitteluni oli tuhoon tuomittua – en koskaan yltäisi virheettömyyteen ja jatkuviin ylisuorituksiin. Ennen kaikkea ymmärsin, ettei sellaiselle edes ollut tarvetta.
Lupa olla heikko
Virheettömyyden vaatimuksen sijaan mieleni sopukoista alkoi nousta uusi ääni, ensin hyvin hiljainen, hädin tuskin kuultava. Tuo pieni ääni, joka heikkoudestaan huolimatta vaati tulla kuulluksi, toisti kerta toisensa jälkeen, että minulla oli lupa olla tarvitseva, oikeus olla myös heikko. Ettei edes minun tarvitsisi aina jaksaa.
Tuo ääni kertoi minulle, että vaikka sydämeeni sattui, vaikka elämäni näytti hajoavan sirpaleiksi, tulisin selviämään. Jollakin tavalla, jollakin aikavälillä olisin vielä joskus onnellinen.
Haavat, kolhut ja valuviat eivät tee meistä virheellisiä. Ne tekevät meistä ainutlaatuisia. Haavoittuvuus ei ole heikkous. Se on suuri vahvuus. Epätäydellisyyden hyväksyminen on tärkeä askel kohti omannäköistä kokonaisvaltaista elämää ja ehdottoman tärkeää, jotta voimme kokea iloa ja onnea.
Olen vähitellen oppinut ja oivaltanut, että elämä on parhaimmillaankin epävarmaa ja epätäydellistä. Meistä vahvinkin tuntee aika-ajoin riittämättömyyttä. Haluamme ja tarvitsemme hyväksyntää. Tunnemme kaikenlaisia tunteita, joista toiset tuntuvat miellyttäviltä ja toiset hyvinkin epämiellyttäviltä – ja silti jokainen tunne on tärkeä.
Mistä aito onnellisuus syntyy?
Entäpä sitten onnellisuus? Ehkä se syntyy pitkälti hyväksynnästä ja auringonpaisteen sijaan löytyykin valon ja varjon risteyskohdassa. Siitä, että päätämme katsoa ja nähdä elämän ja itsemme kaikkine puolineen, hyvän ja pahan, kauniin ja karun. Ja sen jälkeen, kokonaisuus tiedostaen, päättää keskittyä hyvään.
Näiden asioiden opettelu on ollut mielenkiintoinen matka itseeni. Tuo matka on vienyt minut tutkimaan ja opiskelemaan, haastamaan ja oivaltamaan. Se on ollut ilon, naurun ja rakkauden täyttämää, välillä kyynelten kyllästämään ja kiukun kovettamaa. Tuo matka on ollut täynnä teräviä kiviä, hyytävää vastatuulta ja jyrkkiä ylämäkiä, mutta myös toivoa tuovia auringonnousuja, jyrkänteen päältä avautuvia upeita näköaloja ja sateen virkistävää raikkautta.
Minulle tuo matka opetti, ettei todellinen onni ole aina lähelläkään onnellisena olemista. Se on pieniä hyviä hetkiä kaaoksen keskellä, mokia, virheistä oppimista, oman epätäydellisyyden ja tarvitsevuuden kohtaamista ja hyväksymistä – kaikkia
kuviteltavissa olevia tunteita.
Onnellisuus ei ole ongelmien puuttumista, jatkuvia onnenpotkuja ja kaiken kattavaa täydellisyyttä… Se on meille sopivan väripaletin löytämistä harmaan sävyjen ja kirkkaan väriloiston väliltä. Ja ehkä juuri hyväksynnän mukanaan tuoma tasapaino on tuo puuttuva salainen kestävän onnellisuuden ainesosa. Hyväksyntä johtaa tasapainoon ja tasapaino onnellisuuteen.
Johanna Huhtamäen ajatuksia herättävän Pakkopositiivisuudesta tasapainoon -kirjan löydät TÄÄLTÄ.
