Kirjoittaja Maria Luhtaniemi on mindfulness-ohjaaja Mielenmajakka -yrityksessä.
Olen aina ollut ns. kiltti tyttö – paitsi äitini kanssa. Koulussa ja töissä olen taatusti tehnyt aina parhaani ja hieman ylikin. Sitoutunut 150-prosenttisesti, oli sitten voimia tai ei. Ja liian usein ei ole ollut.
Äitini oli maaseudun kasvatti, syntynyt niin, ettei tuntenut isäänsä. Isä palasi sodasta äitini ollessa nelivuotias. Maata rakennettiin konkreettisesti raatamalla kasvimaalla, navetassa, omalla pienellä tehtaalla ja isän kaupassa. Ei kasvatettu äitiini ajatusta omasta hyvinvoinnista, vaan koko Suomen hyvinvoinnista. Eikä sitä kasvanut äitiini eikä minuunkaan: ”toinen työ on toisen lepo”, ”minkä taakseen jättää, sen edestänsä löytää”. En sopeutunut tähän, mistä luonnollisesti seurasi riitoja sekä varuillaoloa. Onneksi siitä seurasi myös paljon syvällisiä, nöyriä ja avoimia keskusteluja sekä anteeksipyytämistä ja -antamista. Äidin rehellisyydestä ja nöyryydestä rakentui peruspilari elämälleni.
Myöhemmin alkaessani rakentamaan yhteistä elämäämme puolisoni kanssa, 90-luvun lama piti huolen siitä, että piti taatusti jaksaa enemmän kuin jaksoikaan. Minusta on kai nyt vihdoin tullut aikuinen, ajattelin lähes konkurssin partaalla olevan taloutemme ja vastasyntyneen kuolleen lapsemme haudan äärellä. Tähän kai minua on kasvatettu, ja minä olen vastuuni arvoinen. Oma hyvinvointi jäi entistä etäisemmäksi ja jopa paheksuttavaksi ajatukseksi. Itsekkyydeksi. Syntyi vahva halu juosta entistä kovempaa. Pärjätä. Minusta kehittyi tyylipuhdas suorittaja, joka arvosti itseään vain suoritusten ja aikaansaannosten kautta.
Meillä jokaisella on oma kasvutarinamme. Tarina ohjaa siihen, miten suhtaudumme itseemme, ajatuksiimme, toisten ääneen lausuttuihin tai lausumattomiin odotuksiin, työhömme, lähimmäisiimme. Uupuneen on helppo syyttää olosuhteita omasta kohtalostaan. Uupumus on kuitenkin aina peiliin katsomisen ja paljastumisen hetki. Minun uupumukseni taustalta löytyi vahvat kuormittavat ajatusmallit, jotka olivat juurtuneet toimintamalleiksi ja jopa arvoiksi. Oli aika riisuutua niistä ja pukeutua uudelleen, kohti kukoistavampaa elämää.
Uupumukseen liitetään vahvasti masennus ja/tai ahdistuneisuushäiriö. Uupumisen ensimmäisistä merkeistä kertoo kuitenkin keho sekä vaikeudet kognitiivisissa toiminnoissa. Minulla alkoi pettää muisti. Ensin aivan viattomasti ja vaivihkaa. Tulkitsin olevani huolimaton, ja sätin itseäni siitä. En osannut myöskään ihmetellä, miksi aloin työpäivien jälkeen vapista. Kehon oma arvokas tapa huuhdella stressiä pois elimistöstä, mielestä, kehosta. Kun ei ollut tottunut pysähtymään, ei osannut antaa arvoa näille reaktioille, vaan vain kiihdytin menoani ja kannoin huolta läheisistäni entistä vahvemmin, koska alitajunta kertoi, että juuri nyt tarvitsen vahvoja ihmisiä ympärilläni. He eivät saa romahtaa, jottei minun elämältäni putoaisi pohja pois!
Innostus alkoi hiipua, usko tulevaan mennä, ärtyisyys kasvaa ja lopulta meni unet. Siitä ei ollutkaan pitkä matka täydelliseen romahtamiseen. Keho petti eikä jaksanut kantaa itseänsä. Reitti työpaikalle katosi ja pieni lapsi unohtui kotiin nukkumaan töihin lähtiessäni. Kesti pitkään ennen kuin hyväksyin tilani ja uupumukseni. Tunnen pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä. Koko arvo- ja uskomusjärjestelmäni romahtaa ja olen avain tyhjän päällä, epäonnistuneena. Minullahan on kaikki hyvin ja olen kyllä todella heikko, kun näin hyvissä olosuhteissa elävä ihminen uupuu. Menee usko ja arvostus itseen. Täysin.
Keho pitää opettaa lepäämään. Aluksi se on helppoa, kun voimat eivät riitä sängystä ylös nousemiseen. Kestää kuitenkin pitkään ennen kuin osaan nukkua taas. Ensimmäinen voitto on kävelylenkki ulkona: kolmesataa metriä saattajan kanssa ja voittajafiilis! Keho alkaa palautua, mutta mieli ei. Syyllisyys ja häpeä painaa, mieli kaipaa kipeästi takaisin töihin. Tutustun mindfulnessiin ja todellisuus alkaa vähitellen kirkastua. Vaatimukset omaa itseä kohtaan, uhrautumisen ja vaativuuden tunnelukot. Itsehän olen omaa oksaani sahannut! Tutustun mindfulnessissa myös itsemyötätuntoon. Eräänä aamuna oivallan sen viisauden ja tuntuu kuin aurinko paistaisi suoraan sieluuni, vapauttavasti. On tilaa hengittää. On tilaa elää! On mielen vapautta, armollisuutta ja rakkautta itseä kohtaan. Minun ei tarvitse imeä rakkautta toisista itseeni, vaan pystyn rakastamaan itseäni ilman rakkaita suorituksiani. Ymmärrän, että myötätuntoni, josta on tullut elämäni taakka, on ollut omien tarpeitteni tyydyttämistä, hyväksynnän ja arvostuksen hakemista, tunnelukko. Tunnelukko, joka tekee minusta pahimmillaan marttyyrin ja katkeran. Itsemyötätunto vapauttaa ja elämään alkaa tulvia armollisuutta. Ympäristö muuttuu: teen töitä vähemmän, miehestäni tulee lasten ykkösvanhempi, lähdemme parisuhdekurssille, keskustelen äitini kanssa, joka on järkyttynyt muistijäljistäni – oliko sekin vain minun tekemää tarinaa? Pikkuhiljaa kuitenkin uusi oras alkaa itää ja kasvaa hennoksi taimeksi.
Taimi kuitenkin koulitaan liian varhain ja sairaus uusiutuu – niin kuin sen tapana on. Kokemus tervehtymisestä on liian vahva ja vie varovaisuuden mennessään. Innostuksen tuulahdus tempaa mukaan ja lopulta nujertaa uuden kasvun. Keho ei vapise, on vain täysin uupunut. Mieli ei kestä kuin tasaisia tuulia; ärsykkeiden sietokyky on pakkasella. Kognitiiviset toiminnot eivät ole heikkoja; niitä vain ei ole. En pysty tekemään ruokaostoksia, laskemaan alakoulun laskutoimituksia, muisti ei kanna mitään. Kaipaan igluun erämaahan. Erämaata ei ole, eikä iglua. Elämänjano on kuitenkin ikuinen ja toipuminen alkaa. Taas aloitetaan melko alusta; liikuntaa hyvin vähän, romaania ei voi lukea, mutta Hesaria voi, jos on pakko. Tietoinen läsnäolo, hiljaisuus ja metsä parantavat. Hyvin hitaasti, mutta vähitellen aivosumu hälvenee ja arki oman perheen kanssa alkaa sujua. Vihdoin tulee se kokemus, että olen lähes terve. Kunnes tulee aika tehdä ajatustyötä. Ensin en pysty lukemaan teoriakirjoja. Luovutan. Kuukauden päästä uudelleen ja pystynkin jo lukemaan – kunnes tulee se hetki, että luettu pitäisi saada tekstiksi. Istun ja tuijotan konetta. Keskittymiskykyä ei ole, lauseita ei tule. Mutta tulee itku. Syvä pettymyksen itku, kunnes ymmärrän taas, aika ei ole vielä kypsä tähän, mutta senkin aika tulee. Aaltoliikettä tervehtymisen prosessissa. Tunnistan,että olen kuin alkoholisti – mutta uupunut. Vaarassa uupua, jos ei malta säädellä kierroksia, kuunnella itseä, pysähtyä ja ihmetellä paitsi maailmaa, myös kehon tuntemuksia. Ne eivät valehtele. Kehosta on tullut runkoni, elämäni lähde, jossa virtaa minua syvempi viisaus.
Olen kokenut elämäni syksyn. Olen ravistellut lehteni pois, ollut paljas ja lehdetön. Suonissa kuitenkin virtaa elämä ja edessä on uusi kevät ja orastava vehreys. Kiitän syksystä. Lepään. Kevät tulee. Aina.
