Reilu vuosi sitten kirjoitin kolme avointa tekstiä tahattomasta lapsettomuudesta ja sen hyväksymisestä. Näiden tekstien kirjoittaminen auki havahdutti minut viimeistään siihen ihanaan todellisuuteen, jota tänä päivänä koen ja jossa elän.
Nämä tekstit toimivat kuin porttina onnellisuuteen, joka etsimisen sijaan tuli vain lopullisesti oivaltaa. En ole sen koommin kirjoittanut aiheesta, sillä nuo tekstit avasivat aihetta ja näkökulmaani niin hyvin ja laajasti.
Ajatus palasi kuitenkin mieleeni hiljattain; tiedän aiheen koskettavan niin monia. Toisia raadollisemmin, toisia hellemmin mutta kuitenkin.
Lapsen saaminen ei ole luonnollisesti tai adoption kautta mahdollista läheskään kaikille. Jälkimmäisen kannalta oman terveydentilan, iän, talouden, työllisyyden ja parisuhteen tulee olla tietyt, eikä joustoa anneta. Tunnistan yhteiskunnassamme tarpeen lapsettomuuden hyväksymiseen, johon ei juurikaan ole eväitä tarjolla. Avoimia kirjoituksia on vain vähän ja vielä vähemmän niitä, joissa positiivinen vire elämään on löytynyt kaiken jälkeen.
Vuoden jälkeen mietin aihetta uusin silmin: Mitä haluaisin sanoa siitä tänä päivänä? Mitkä ovat ne tärkeimmät asiat?
Oletukset ulos päivänvaloon
Lapsettomuuden käsittelyssä olen havainnut tärkeäksi nostaa esiin kaikki mielen perukoilla piilevät ajatukset ja olettamukset. Vain siten ne voi huomata järjettömiksi. Totuus nimittäin on, että:
- Lapsen saaminen ei ole kilpailu.
- Se ei ole aikuisuuden mittari.
- Se ei myöskään ole kokemuksen tai kypsyyden mittari.
- Se ei muuta arvoasi suuntaan tai toiseen.
- Lapseton ei ole vajavainen tai epäonnistunut.
- Lapsi ei muodosta ”oikeaa perhettä” – oikea perhe on se, jonka perheeksesi koet.
- Lapsen saaminen ei tee naisesta ”oikeaa naista” tai miehestä ”oikeaa miestä”. Olet se jo nyt.
- Lapsi ei ole ainut mahdollisuus kokea ehdotonta rakkautta.
Vaikka nämä asiat kuulostavat itsestään selviltä näin ääneen sanottuna, voi lapsettoman mielessä pyöriä toisenlaisia piilotettuja uskomuksia. Nämä uskomukset eivät ole alunperin omiamme, vaan yleisiä, jostain omaksuttuja. Perhehierarkia on historiallisesti hyvin voimakas arvon määrittelijä. Se tulee olemaan sitä, kunnes jonain päivänä päätämme irtautua tällaisesta omituisesta arvoajattelusta ja ymmärrämme, että arvomme on täysi niin lasten kanssa kuin lapsettomana – ja niin parisuhteessa kuin yksinkin.
Yksinjäämisen pelko
Toinen merkittävä asia lapsettomuuteen liittyen onkin yksinjäämisen pelko. Emme tunnista sitä itsessämme, sillä se on niin syvällä, luissa ja ytimissä. Se on ikäänkuin perusasia, joka ohjaa meitä läpi elämän – tosin näin ei ole pakko olla.
Yksinjäämisen pelko on hyvin yleinen ja voimakas asia. Se saa meidät jäämään huonoihin parisuhteisiin. Se puskee pitämään yhteyttä johonkuhun, joka aiheuttaa kerta toisensa jälkeen omituista oloa. Se estää meitä olemasta aitoja sukulaistemme seurassa.
Kaikkien ei toki tarvitse haluta elää yksin, mutta jo iso merkitys on sillä, että tunnistamme pelon itsessämme. Joskus, kun yksinjäämisen pelko on erittäin vahva ja traumaperäinen, on järkevämpää hoitaa ensin tuota traumaa kuin hankkia monta lasta täyttämään tyhjiötä. Sen lisäksi, että trauma periytyy sukupolvelta toiselle, se ei myöskään poistu itsestään, vaan ihminen kipuilee sen kanssa aina, kunnes tavalla tai toisella pääsee sen kohtaamaan. Jos ihminen on menettänyt luottamuksen rakkauteen eikä hänellä ole aidosti läheisiä ihmisiä, on todennäköistä, että tilanne tulee olemaan jälleen sama siinä vaiheessa, kun lapset lentävät pesästä.
Kokonainen yksinkin
Pidän itseäni onnekkaana, sillä minulla on ihana aviomies, sekä sopivasti ”vauvan kokoiset” kissa ja koira. Toisaalta viime aikoina olen havahtunut siihen, ettei onneni sittenkään riipu vain tästä ihanasta perheestäni, jota suuresti arvostan. Oivalsin, etten halua enää nähdä itseäni siten, että yksin olisin onneton, hukassa tai arvoltani alempi kuin nyt. En ollut koskaan tietoisesti ajatellut näin, mutta nyt tunnistin alitajuisen uskomuksen.
Koen olevani kokonainen, en ainoastaan osa jostakin. Tätä edesauttaa mielikuvaleikki, jossa näen itseni luonnossa kulkevana intiaanina nykypäiväisen naisen roolin (äiti, vaimo, työntekijänä ym.) sijaan. Yksinkertaisesti: olen paljon enemmän kuin roolini. Ja vaikka minulta puuttuisi jokin rooli, minusta ei puutu mitään.
Tietynlainen ”yksinjäämisen” hyväksyminen on usein pitkäkestoinen muutos. Tämä prosessi ei missään tapauksessa tarkoita, että meidän olisi luovuttava ihanista ihmissuhteistamme. Päin vastoin, se voi parantaa niitä ja lisätä niissä arvostusta. Sillä se, mikä tapahtuu vapaudessa ilman riippuvaisuutta, on kaunista. Siinä on myös paljon vähemmän riitaa ja vaatimuksia, uhrautuvuutta ja kaunaa.
Heimo voi löytyä elämän varrelta
Mitä yksinjäämisen pelkoon tulee, nykypäivän sosiaaliset mahdollisuuden ja mallit ovat moninaisia. Erilaiset harrastukset, aikuisopiskelu, yrittäjäverkostot, työyhteisöt sekä sosiaalisen median suoma mahdollisuus tutustua samanhenkisiin ihmisiin vaikka maailman toiselta puolelta luovat tilaisuuksia löytää omaa heimoa.
Kun kaikki on kunnossa, heimon löytää usein yrittämättäkin, elämän varrelta. Suhteita ystäviin tulee toki ylläpitää, mutta voidessaan hyvin ne voivat jatkua koko elämän ajan.
Oma lapsi voi parhaimmillaan olla yksi tällaisista ystävistä, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Eikä toisaalta ole taattua, että lapsi on kiinnostunut samoista asioista kuin me itse. Lapsi tulisikin hankkia inspiraatiosta saada lapsi – ei omaishoitajaa.
Yksinjäämisen pelko on ikioma taakkamme, jota voimme tarkastella ja työstää. (Mitään hirveän pelottavaa siinä ei lopulta ole ja osin kyseessä onkin vain suuri kupla.) Saavutettu sisäinen rauha on myös paras lahja lapselle, mikäli tämä jonain päivänä päättääkin tupsahtaa. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
