Kirjoittaja Sanni Kilponen on kajaanilainen luokanopettaja, oman elämänsä ihmettelijä ja kauneuden äärelle
pysähtelijä, joka on kiinnostunut kohtaamisesta, läsnäolosta ja ihmisen kasvusta. Hän haluaa nostaa
esille kohtaamisen tärkeyttä vuorovaikutus- ja tunnetyössä. Työyhteisön hyvinvointiasiat ovat lähellä
hänen sydäntään. Oppilailleen hän opettaa tunne- ja läsnäolotaitoja sekä tarjoaa erilaisia kohtaamisia vanhainkodista päiväkotiin.
Istun täyteen tupatussa ruokalassamme. Vastapäisessä pöydässä napottaa pieni ekaluokkalainen ja sydämessäni läikähtää lämpö. Silmäni kostuvat. Siinä hän on, niin puhdas ja kaunis lapsi, kuten kaikki luokkatoverinsakin, viattomuuttaan loistaen. Vanhempiensa silmäterä, luottavaisena astunut tähän uuteen maailmaan, jota kouluksi kutsutaan.
Voi kunpa tuon herkkyyden, viattomuuden, avoimuuden, hetkeen tarttumisen ja itseensä luottamisen taidon saisimme säilymään läpi koulutaipaleen.
Kiire, hektisyys ja ulkopuolelta suunnatut paineet ovat löytäneet tiensä myös koulumaailmaan. Niihin hukkuu, jos sydän ei ole valppaana. Se vaaleanpunainen lanka, joka on avain kaikkeen onnistuneeseen kanssakäymiseen, ihmisyyteen ja jopa maailmanrauhaan saattaa kadota.
Me emme saa unohtaa kohtaamista, kiireetöntä läsnäoloa, tarkkasilmäistä huomiointia, tunteiden hyväksymistä ja näkyväksi tekemistä, kauneuden ja vahvuuksien huomaamista sekä rakkautta. Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Tämä kiireeseen verhottu aikakausi saa kysymään, millä täällä lopulta on merkitystä?
Toisen kohtaaminen alkaa itsensä kohtaamisesta
Me emme voi suhtautua myötätuntoisesti toiseen ihmiseen, jos emme ensin kohtaa itseämme myötätunnolla. Olemme keskeneräisiä oman kasvumme kanssa ihmiselämän alusta loppuun saakka. Sen hyväksyminen tuo armollisuutta elämään.
Meidän ei kuulukaan olla valmiita tai täydellisiä. Emme myöskään voi tehdä kenestäkään valmista. Voimme vain hyväksynnällä ja rakkaudellisella kohtaamisella tukea toisen ihmisen kasvua.
Meidän on kuitenkin ensin kohdattava itsemme myötätuntoisen hyväksyvästi, katsottava pelkojamme silmiin ja rakastettava omia haavojamme hieman ehjemmiksi. Sen jälkeen pystymme näkemään saman keskeneräisyyden, kivun ja kauneuden myös toisessa ihmisessä ja valitsemaan työkaluksemme rakkauden. Olemme peilejä toinen toisillemme.
Pelätessään oman heikkoutensa (inhimillisyyden) paljastumista ihminen rakentaa ympärilleen suojakuoria. Ne ovat täynnä pätevyyttä, ylivoimaisuutta, erinomaisuutta, kiirettä, ehdottomuutta, välinpitämättömyyttä, välillä kovuutta ja kylmyyttäkin.
Suojakuorien alle kätkeytyy pelkoja, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Kun ihminen vaatii itseltään paljon, on vaikeampaa suhtautua myötätunnolla toiseenkaan. Voi olla pelottavaa nähdä toisen ihmisen kipu, heikkous ja tarvitsevuus, jos ne tunteet haluaa pitää oman suojakuorensa alla piilossa. Silloin näemme vain oireet, emme syitä niiden alla.
Rakkaus on valinta
Emme kykene hetkessä vaikuttamaan niihin resursseihin, jotka koulumaailmassa vallitsevat, mutta voimme aina valita suhtautumistapamme. Meidän omat henkilökohtaiset voimavaramme ja resurssimmekaan eivät yllättäen kasva vaatimusten mukana.
On siis opeteltava priorisoimaan ja valitsemaan tässä nykyajan tehtävien ja vaatimusten tulvassa, perustehtävää unohtamatta. Usein vähemmän on enemmän.
Ehdotan uudeksi toimintamalliksi rakkauspedagogiikkaa. Rakkauspedagogiikka on arvo- ja asennekysymys. Se on suhtautumistapa ihmiseen.
Se ei itsessään ole menetelmä vaan ennemminkin toimintamalli, jonka ajatuksena on lisätä niin lapsen kuin hänen ympärillään toimivien yhteisöjen hyvinvointia. Sen peruslähtökohtana on läsnäoleva kohtaaminen. Siinä on tilaa toisen näkemiselle ja kuulemiselle, toisen hyväksymiselle ainutlaatuisuudessaan.
Se on mahdollisuus muuttaa maailmaa välittävämmäksi, suvaitsevaisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi. Rakkauspedagogiikka on turvallisten rajojen ja erilaisuutta hyväksyvän ilmapiirin luomista, onnistumisten mahdollistamista, hyvän huomaamista ja vahvuuksien kautta toimimista. Kuin kukan hoivaamista kauneimpaan loistoonsa.
Siinä tunteet ovat sallittuja ja ne toimivat työkaluina itseensä tutustumiseen. Tunteiden avulla saamme arvokasta tietoa itsestämme ja ympäristöstämme, ja voimme tarvittaessa tehdä joitakin muutoksia. Tunteet mahdollistavat myös terveiden rajojen muodostamisen itsen ja ulkomaailman välille.
Rakkauspedagogiikka on myös armollista pysähtymistä itsensä äärelle, läsnäolotaitojen harjoittamista. Voimme tutustua itseemme vain olemalla läsnä itsellemme. Hyvä itsetuntemus puolestaan helpottaa valintojen tekemistä elämässä.
Itsensä ankkuroimisen taidot voivat juurruttaa rauhoittavasti monissa myllerryksissä. Lapset nauttivatkin läsnäolon harjoituksista, ja kokemukseni mukaan eläväiset pojat toivovat niitä useimmin. Tutkimustenkin mukaan aidon läsnäolon ja koskettamisen avulla voimme vähentää ahdistuneisuutta ja auttaa keskittymään paremmin.
Rakkauspedagogiikka on myös eri taiteenlajien avulla eheytymistä, erilaisiin tilanteisiin ja kohtaamisiin antautumista. Välillä se on myös oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista. Niissä ihminen kasvaa ja kehittyy.
Rakkauspedagogiikan ajatuksena on siis tukea yksilön kokonaisvaltaista kehitystä ja hyvinvointia sekä valjastaa positiiviset tunnekokemukset oppimisen tueksi ja voimavaraksi.
Ihmisyyden äärellä
Viime vuonna kuljimme vierailuilla läheisessä vanhainkodissa. Muistan, kuinka kymmenvuotiaat oppilaani odottivat jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein ensimmäistä käyntiämme. Olimme piirtäneet mukaan värikkäitä syksyisiä omenoita, harjoitelleet esitettäväksi liudan vanhoja lastenlauluja ja kannoimme mukanamme kasan lukukirjoja ja värityskuvia yhteistä oleilua varten.
Ovella meitä tervehti iloisen hoitajan lisäksi laitosmainen haju, desinfiointiaineiden ja eritteiden tuoksuyhdistelmä. Herkimmät lapsukaiseni saivat huonon olon tuoksuista, äänistä ja jännityksestä jo ensimmäisen lauluesityksemme aikana. Kukaan ei kuitenkaan pyörtynyt ja silmät ymmyrkäisinä lapset kuuntelivat lauluun osallistuvia vanhuksia ja heidän tilanteeseen kuuluvia tai kuulumattomia kommenttejaan.
Tämä alkujännitys karisi hiljalleen, kun lapset saivat vanhuksista omat ystävänsä. Heidän kanssaan jatkettiin ääneen lukemista ja rupattelua. Noissa hetkissä avautui jokin merkityksellinen luukku ihmisyyteen. Sain kokea useita liikutuksen hetkiä, kun katselin kuinka luontevasti lapset toimivat vanhusten seurassa.
He nauttivat silminnähden saadessaan olla iloksi ja piristykseksi vanhoille ihmisille, ja vanhusten kasvot loistivat heidän katsellessaan elämäniloa pursuavia lapsia. Näissä hetkissä ei ikävuosilla ollut merkitystä. Jokainen sai kokea olevansa arvokas.
Kehusanojakaan ei säästelty, mutta katseet kertoivat enemmän. Nämä katseet tunsi nahoissaan. Niissä oli läsnä koko ihmisen elämännauha, molemminpuolinen arvostus ja lähimmäisenrakkaus.
Tulevat sukupolvet kulkevat sydämiemme rinnalla herkimmät kasvuvuotensa. Rakastakaamme ensin itseämme ja kulkekaamme sydämemme auki. Rehellisinä, avoimina, tuntevina ja kokevina ihmisinä. Antakaamme malli pehmeästä ja inhimillisestä maailmasta. Se kantaa hedelmää.
