Kirjoittaja Siiri on 14-vuotias nuori, jonka mielenkiinnon kohteisiin kuuluu jooginen elämäntapa, henkisyys ja kehon ja mielen hyvinvointi.
Olen lihava. Olen liian lyhyt. Hiukseni ovat kauhean väriset. Poskeni ovat liian pulleat. Silmäni ovat kakanruskeat. Kasvoni ovat ilmeettömät. Mikään vaate ei näytä hyvältä päälläni. Ääneni on kauhea. Kun nauran, kuulostan possulta. Miksi olen näin ujo? Miksi nolaan aina itseni?
Muun muassa näin Siiri, 11 vuotta, luonnehti itseään ja teki loputtoman tuntuista Mikä minussa on vikana -listaa mielessään. Käytännössä katsoen minulla oli kaikki hyvin. Kävin viidettä luokkaa. Minulla oli kavereita ja koulu sujui hyvin. Kukaan ei kiusannut eikä syrjinyt. Paitsi minä itse. Kiusasin itseäni muistuttamalla liian pulleasta mahastani, ruman värisestä tukastani ja muista sen hetkisistä ylitsepääsemättömistä esteistäni.
Nyt, kolme vuotta vanhempana ja viisaampana muistelen tuota aikaa ristiriitaisin ajatuksin.
Toisille ei tietenkään näytetty, että vihattiin itseään ja yritettiin koko ajan verrata itseään vaivihkaa kavereihin. Maijalla on pienempi maha kuin minulla, ja Matilla ei ole yhtä pulleat posket. Terveydenhoitajan lapusta syynättiin, millainen pituus-painosuhde on. Riemastuttiin, jos kuultiin terveydenhoitajalta, että pitäisi syödä enemmän. Sehän tarkoitti, että olen laiha. Terveystarkastuksen jälkeen muka ihmetellen kerrottiin kavereille, että terveydenhoitaja kehotti syömään enemmän. Tätä en tehnyt pelkästään minä. Kaikki tytöt yrittivät vaivihkaa kysyä toisiltaan painoaan ja verrata sitä omaansa. Jos ei oltu tyytyväisiä oman painoon, tiputettiin siitä viisi kiloa ennen kertomista pois.
Ulkonäköpaineista puhutaan nykypäivänä paljon. Sanotaan, että olet hyvä juuri tuollaisena ja puhutaan siitä, miten itseinhoajatuksille ei saa antaa valtaa. Yksi lause kuitenkin mielestäni todetaan liian harvoin:
Elämä ei ole tarpeeksi pitkä itsensä kiusaamiselle.
Nuo kolmen vuoden takaiset ajatukseni tulevat välillä vieläkin mieleeni. Tärkeintä on, etten tee niistä möykkyä vaan annan ajatusten tulla ja mennä. Uskallan väittää, että murrosiässä jokainen tyttö kokee tai on kokenut joissain määrin itseinhoa. Toki aikuisetkin voivat olla samanlaisten ajatusten äärellä, mutta aikuinen pystyy käsittelemään ne paremmin kuin herkässä iässä oleva haavoittuvainen lapsi tai nuori.
Rakkautta päiviinne, Siiri
