Meille ihmisille on luontaista vältellä negatiivisia tunteita. Meidät on ohjelmoitu välttämään kipua. Välttelemme sitä jopa siinä määrin, että emme halua kohdata negatiivisia tunteita, vaikka usein juuri niiden kohtaamisen kautta meillä voisi olla aiempaa paremmat edellytykset tulla onnellisiksi.
Yksi henkisen kasvun kompastuskivistä on kova halu olla ihanneminänsä kaltainen. Haluamme olla paras versio itsestämme, ja monet uskovat, että saamme sitä mitä tilaamme. Manifestoimme olemassaolollamme. Tulkitsemme, että meidän tulisi tuntea ainoastaan positiivisia tunteita – koska negatiivisia tunteita tuntemalla tilaa vain lisää negatiivisuutta.
Nopea vilkaisu kenen tahansa henkilöhistoriaan ilman sen ihmeellisempää psykologin tai terapeutin tutkintoa paljastaa, että mikäli emme olisi koskaan suostuneet käsittelemään negatiivisia tunteita ja ikäviä puolia itsessämme, emme olisi tässä ja nyt, tällaisina kuin olemme tässä ja nyt. (Herkuttelen hetken ajatuksella, että olisin kieltäytynyt tuntemasta negatiivisia tunteita ja oppimaan niistä vaikkapa sen jälkeen, kun täytin 16 vuotta. Olisin varmasti vieläkin kiehtovampi henkilö kuin nyt olen.) Ja mitä rehellisemmin olemme ongelmamme kohdanneet, sitä vahvemmin seisomme tässä ja nyt.
Paradoksaalisesti toisinaan lyhin tie positiivisiin tunteisiin on mennä päin kipua ja negatiivisten tunteiden läpi.
Valistumatonkin todistusaineisto puhuu sen puolesta, että jollei joskus lapioi lantaa, on haastavaa kasvattaa ruusutarhaa. Tässä lanta kuvaamassa negatiivisia tunteita, ja ruusutarha tavoitetilaa, joka useimmilla meistä on. Ruusut eivät kasva vakuumissa, ne kasvavat mullassa. Ja lannasta ne tykkäävät erityisen paljon.
Ehkä tuntuvimmin tähän dynamiikkaan osuu varjoteoria. Teoria varjoista on peräisin psykiatri ja psykoanalyytikko C.G. Jungilta: varjomme on se henkilö, joka emme haluaisi olla. Varjoiksi kutsutaan piirteitä, joita itsessämme välttelemme. Ne aiheuttavat häpeää.
Haluamme olla ihanneminämme. Haluamme olla se henkilö, jonka uskomme olevan hyväksynnän ja rakkauden arvoinen. Olemme siis elämänhistoriamme aikana muodostaneet kuvan yhtäältä piirteistä, jotka tekevät meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja toisaalta niistä ominaisuuksista, jotka uhkaavat rakastettavuuttamme ja hyväksyttävyyttämme.
Niinpä käymme (usein alitajuista) varjonyrkkeilyä itsemme kanssa, kun yritämme korostaa niitä piirteitä, joiden uskomme tekevän meistä rakastettavia ja hyväksyttäviä ja yritämme piilotella, nieleskellä, vältellä — työntää varjoihin — niitä, joiden ajattelemme olevan uhka rakkaudelle ja hyväksynnälle.
Ihmisellä on kuitenkin voimakas sisäinen tarve olla kokonainen, eheä. Tulla hyväksytyksi kokonaisena, kaikkine puolineen. Inhimillisenä ihmisenä. Valoineen ja varjoineen. Jos yritämme tukahduttaa ja jättää jotain osaa itsestämme huomiotta, painaa piiloon ja maton alle, se alkaakin riehua kahta kauheammin. Emme pysty tahdonvoimalla poistamaan itsestämme mitään osaa ilman että se vaikuttaa meihin moninkertaisesti. Sanotaan jopa, että tehokkaasti tukehdutettuna joku piirre itsessä alkaa kääntyä perversioksi, hyvin voimakkaasti ilmeneväksi negatiiviseksi käytökseksi. Alat siis kuin huomaamattasi tihkumaan juuri sitä, mitä kaikkein vähiten haluat ilmentää.
Kokeilin tätä ihan itse tässä taannoin. Ja juuri noin se meni. Sinänsä viattomilta kuulostavat ominaisuudet, joista en itsessäni pitänyt, olivat riehaantuessaan aivan jotain muuta. Ja ehkä kaikkein nolointa mitä tiesin.
Hämmästyttävää on se, miten ohuen verhon takana varjomme lopulta ovat. Pienen hyväksyvän eleen alla. Välttely viekin enemmän voimia kuin omien varjojensa kohtaaminen ja hyväksyminen. Tarvitaan ainoastaan riittävä määrä rehellisyyttä ja lempeyttä. Ilman rehellisyyttä emme näe itseämme. Ilman lempeyttä emme pysty rehellisyyteen, sillä se joka ei pidä itsestään riittävästi, piilottelee itseään aina ensimmäisenä itseltään – ei muulta maailmalta.
Pidän varjoteoriasta siksi, että se puhuu inhimillisyyden ja lempeyden puolesta. Eheyden ja kokonaisuuden. Hyväksynnän. Eheys on harmoniaa. Olemme täällä elämässä ihmisen elämää, eikä tarkoitus ole, että muutumme valoksi, täydellisyydeksi, virheettömyydeksi ja erehtymättömyydeksi.
Anita Moorjani toteaa, että avain onneen ei ole niinkään positiivisuus, vaan itsensä rakastaminen sellaisena kuin on. Pakonomaisen positiivisen ajattelun sijaan olennaisempaa olisi vain rakastaa itseään, omaa ihmisyyttään. Mitä enemmän rakastamme ja arvostamme itseämme, sitä luonnollisemmin toteutamme iloa ja optimismia. Kun rakastamme itseämme koko inhimillisyydessämme, toteutamme luonnostaan optimismia, koemme olevamme rakkauden ja yltäkylläisyyden arvoisia ja luontaisesti ja ponnistelematta heijastelemme positiivisuutta – ja siten vedämme puoleemme sitä samaa.
Sama asia toisin sanoin: voisi sanoa, että positiivinen ajattelu ei voi tuottaa odotettua tulosta, jos sen alla on itseinhoa ja iso määrä käsittelemättömiä negatiivisia tunteita, jotka ovat sisäisessä ristiriidassa positiivisen ajattelun kanssa.
Kun olet sisältä ehjä ja pidät itsestäsi, positiivinen ajattelu on optimistisuutesi luontainen seuraus.
Mikäli emme hyväksy myös vihaa, raivoa, turhautumista, surua, kiukkua, pelkoa ja häpeää itsessämme, kiellämme ison osan ihmisyyttämme. Myös negatiiviset ajatukset ja tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ja jokaisella tunteella on jonkunlainen funktio.
Tunteeko kukaan ihmistä, jossa ei olisi inhimillistä epätäydellisyyttä? Ja eikö epätäydellisyytemme juuri tee meistä täydellisiä, erityisiä ja uniikkeja – emmekö ilman niitä olisi kuin samasta muotista, kaikki samaa valoa.
Jospa antaisikin itsensä olla ihminen. Hyväksyisi sen, ettei ole täydellinen. Hyväksyisi puutteensa. Ja juuri näin tekemällä saisikin kokea eheyden ja syvältä itsestä tulevan rakkauden, joka kohdistuu ensimmäisenä itseen. Ja juuri näin tekisi mahdolliseksi kaiken.
***
Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.
