Lähden viemään lapsia hoitoon junalla Helsingistä Kokkolaan. Minulla on 50 minuuttia aikaa olla Kokkolasta. Astun junasta ulos aurinkoiseen ja lämpimään syyspäivään. Ajattelen, että ehdin hakea kahvin paluujunaa odotellessa. Ajatuksen väliin kiilaa välähdys: ah, näen Inkerin.
Sen jälkeen kun toinen Kokkolassa asuvista ystävistäni kuoli, en ole käynyt Kokkolassa. Inkeriä olen kaivannut.
Ostan kahvin, ja jostain Inkeri huutaa ”Sanna!” Hän on poikkeuksellisesti siellä, muutoin ei juuri koskaan. Minä olen sillä ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Kävelemme yhtä matkaa juna-asemalle, hänen autonsa on siinä ihan vieressä.
Tällaisina hetkinä elämä tarjoilee parastaan. Kun on itse luottamuksen tilassa – eikä aina järjestele, sovi ja pakota – tapahtuu ihmeitä. Kun huomaa, ettei tarvitse aina itse kontrolloida kaikkea, voi luottaa siihen, että elämä kannattelee silloin, kun ei ponnistele.
Elämän kannattelu tarkoittaa minulle luottamusta:
- Luottamusta, etten putoa, vaikka en pidä kiinni.
- Luottamusta, että hyviä asioita voi tulla elämääni, vaikka en niitä itse järjestä.
- Luottamusta, että se, mikä on syvällä sydämessäni, ohjaa ja vaikuttaa enemmän kuin rationaalinen mieli antaa luvan uskoa.
- Luottamusta, että minulla on yhteys muihin kaikkien sanojen ja toiminnan alla.
- Luottamusta, että yksikään toive ei ole liian suuri, täytyy vain tehdä sille suuri tila kaiken suunnitelmallisen ja kontrolloidun elämän keskellä.
Toisinaan elämä vie kiireiden mukana ja ajatusrata kuvittelee olevansa elämän suurin täyttymys. Elämästä tulee vähän kylmää. Levollisena ymmärrämme, että meissä on enemmän syvyyttä, yhteyttä ja tietoa. Silloin elämä on kevyttä, lämmintä ja pehmeää. Silloin luotamme. Silloin rakastamme.
