Kun palaan ulkomailta takaisin Suomeen, minulta kysytään aina samoja juttuja.
No oliko mitään?
Ai mitä?
No löysitkö ketään?
Ai ketä?
No rakkautta!
Vastailen sitten, että no ei tainnut olla. No en oikeastaan kyllä löytänyt.
Vaikkei se pidä alkuunkaan paikkaansa!
Vastaan niin, koska kyselijät eivät halua kuulla rakkauden eri sävyistä tai sen eri muodoista. He eivät halua kuulla sielunsiskoista suloisissa pikkukylissä tai vanhasta pariskunnasta, jonka välisestä rakkaudesta muodostui viikkojen aikana oman rakkauteni esikuva.
Kyselijät haluavat kuulla löysinkö elämääni uuden miehen. Piste.
Ja ei, en ole tainnut vielä löytää. Mutta silti ajattelin vastata heille jatkossa, että kyllä. Löysin rakkauden, rakkauksia ja rakkautta niin monessa muodossa, etten oikein pysy enää laskuissa.
Vietin talvella aikaa maailman vanhimmissa ja mielestäni maailman kauneimmissa kaupungeissa Intian Rajasthanissa. Vuosisatojen aikana niiden kaupunkien muureihin, palatseihin, katukivetyksiin ja kotien sisäänkäynteihin on pakkautunut niin monen sukupolven rakkaus, että sen pystyi jollain hassulla tavalla aistimaan.
Kiersin kuukausi sitten Borneossa selvittämässä, mitä kuuluu Indonesian sademetsille ja siellä asuville uhanalaisille eläimille. No suoraan sanoen aika huonoa. Mutta minulla oli mahdollisuus olla mukana projektissa, jossa autetaan vuosia häkeissä istuneita eläimiä kotiutumaan takaisin luontoon. Eikä rakkauden määrä muuten sitä projektia toteuttaessani olisi voinut olla suurempi.
Tapasin matkallani uusia ihmisiä. Sellaisia, joista tuli ystäviäkin, ja joista huokui niin suuri rakkaus, että sen muisteleminen saa minut edelleen hymyilemään. Maailma on muuten täynnä upeita ja valoisia ihmisiä, joiden rakkautta säteilevässä olemuksessa on taikaa ja tarttumapintaa.
Eräs uusista ystävistä sanoi minulle, että kun muistaisin elämässäni sanoa ääneen neljää eri lausetta, rauha sisälläni säilyisi helpommin.
Kiitos.
Anteeksi.
Annan anteeksi.
Rakastan sinua.
Hän korosti, ettei sitä viimeistä tarvitse säästellä siihen hetkeen, kun seisoo vastatusten elämänsä miehen tai naisen kanssa. Rakastaa voi niin paljon muutenkin.
Mitä jos rakkauden käsitteen laajentaisikin koskemaan kauneutta. Ja pieniä hetkiä, joista nousee hymy kasvoille vielä aikojen jälkeen.
Jos ei hamuaisikaan hulluna sitä perinteistä rakkauden kaavaa, vaan keskittyisi rakkauden muunlaisiin muotoihin. Jos ei muuten, niin ainakin sitä perinteistä odotellessa. Kenties uuteen ystävään, joka asuu toisella puolella maailmaa ja hymyilee minua ajatellessaan. Betoniin painautuneeseen sydänkuvioon ja sen viereen kirjoitettuihin kirjaimiin ja niiden kätkemään tarinaan.
Ja kyllä, pitelin minä matkallani yhtä miestäkin kädestä kiinni. Mutta se taisi jäädä siihen, kaatua maailmojen mahdottomuuteen. Ja silti se ohikiitävä hetki oli romanttisinta, mitä kuvitella saattoi ja se hetken kestänyt kosketus niin täynnä rakkautta, että siihen oli pakahtua.
P.S. Kysykää jatkossakin löytyikö sitä rakkautta. Mutta älkää pettykö vastauksen merkitykseen. Ja ehkä joku kerta tarkoitan vastaukseni täsmälleen siihen, mitä kysyttiin. Olisihan sekin tietysti ihan kiva juttu.
