Teksti: nimimerkki “Just White”
Olen 30-vuotias kahden pienen lapsen äiti ja saan elää onnellisessa avioliitossa. Työskentelen mielenterveys- ja päihdealalla. Olen lapsesta asti pitänyt kirjoittamista hyvänä keinona purkaa ajatuksiani, ja olen haaveillut vuosia saadakseni kirjoittaa jotain omasta elämästä. Oli ajanjaksoja, etten muistanut koko ajatusta kirjoittamisesta, mutta psykoterapiani loppusuoralla ajatus nousi uudelleen mieleeni ja tällä kertaa tunne oli niin voimakas, että päätin tehdä haaveesta totta.
Lapsuus
Synnyin 80-luvulla perheeseen, johon kuului kolme isosiskoa sekä äiti ja isä. Vanhemmilla oli tuolloin yhteinen firma. Isäni oli paljon kotoa pois työkiireiden takia ja äidilleni jäi firman paperitöiden lisäksi talouden hoito ja vastuu neljästä lapsesta. Vanhin sisko otti minusta ja muista siskoista paljon vastuuta ja hoiti kotia opiskelun ohessa.
Vanhempien välit olivat kylmät ja etäiset, mutta he kävivät paljon matkoilla yhdessä ja olin hoidossa mummolassa. Usein kun isä tuli työreissuilta, niin vanhemmat alkoivat riidellä ja isä joi runsaasti. Vanhemmat eivät keskustelleet asioista, eikä meillä saanut näyttää tunteita. Iltaisin usein jouduin kuuntelemaan kovaäänistä huutamista, minkä seurauksena en pystynyt nukkumaan. Koulussa en jaksanut keskittyä opiskeluun, ja kun sain huonoja arvosanoja, niin sain kuulla kotona, kuinka olisi pitänyt pystyä parempaan. En ikinä saanut tuntea kelpaavani äidille sellaisena kuin olen, vaan aina sain kuulla mitätöintiä, kun en yltänyt äidin asettamalle tasolle.
Opin nopeasti, että on helpompi miellyttää äitiä ja jättää kaikki asiat kertomatta, koska en halunnut olla äidin omien asioiden tiellä enkä tuottaa äidille pettymystä. Useasti koulusta kotiin tullessani äiti makasi sohvalla viinilasin kanssa ja oli uppoutuneena omaan maailmaansa. Äiti ei ollut psyykkisesti läsnä ja jatkuvasti jouduin elämään varpaillaan äidin tiheästi muuttuvien mielialojen takia. Isä ei osannut näyttää tunteita lainkaan, joten välimme jäivät etäisiksi. Silloin kun isä oli kotona, niin hänellä oli tiukka kuri, jopa väkivaltainen. Jonkinlaisen yhteyden saimme muodostettua tekemisen kautta. Tykkäsin isän kanssa mm. kalastella mökillä tai muistan istuneeni rekan kyydissä työreissuilla.
Nuoruus
Vanhemmat erosivat kun olin yläasteikäinen. Äidin painostuksesta jäin hänen luokseen. Isää näin harvoin ja silloinkin olin kiinnostunut enemmän rahasta. Kannoin syyllisyyttä erosta aikuisikään ja terapiaan saakka. Äidin ja minun välit viilenivät entisestään.
Olin ala- ja yläasteen koulukiusattu. Sain lähes päivittäin haukkuja ylipainosta. Aloin myös kiusata itse ja tunsin olevani muita parempi. Kotona en tästäkään puhunut mitään.
Olin 10-vuotias kun sain ensikosketuksen alkoholin kanssa. Join omenaviiniä ja oksensin koko illan. Jotain tuosta illasta jäi positiivisena mieleen, koska siitä illasta lähtien aloin haluta alkoholia ja sen tuomaa oloa yhä enemmän. 12-vuotiaana kokeilin ensimmäisen kerran kannabista ja olin helpottunut, kun saman olon saamiseksi ei tarvinnut enää juoda niin paljoa.
Nuoruusvuodet menivät alkoholin ja muiden päihteiden kulkiessa mukana, mutta hoidin tuolloin lisääntynyttä ahdistusta myös viiltelemällä. Tuolloin tiesin juovani huomattavasti enemmän kuin muut saman ikäiset. Aloin myös saada hyväksyntää minua huomattavasti vanhemmilta miehiltä, ja niin seksistä tuli päihteiden ohella keino täyttää rakkauden jättämä tyhjiö.
Pääsin ammattikouluun ja pärjäsin koulussa hyvin. Muutin kotoa 17-vuotiaana opiskelemaan ammattikoulun viimeistä vuotta ja vaihdoin samalla kaupunkia. Päihteiden käyttöä oli kolmantena vuonna reilusti, mutta sain tutkintotodistuksen hoitoalalle ja vielä hyvin arvosanoin.
Kulissit alkavat romahtaa
Olin 19-vuotias, kun sain vakituisen työn lasten ja nuorten parista. Avauduin päihdeongelmasta työpaikan työhöntulotarkastuksen yhteydessä seuraavana vuonna, ja silloin kulissit alkoivat romahtaa. Sinä aikana aloitettiin ensimmäiset mielialalääkkeet. Ahdistuneisuuden ja itsetuhoisuuden takia olin psykiatrisella osastolla muutaman viikon. Äitiä näin tuona aikana jonkin verran, koska en pystynyt sanomaan, etten haluaisi nähdä tai jos sanoin, niin tunsin syyllisyyttä. Siskoihin pidin yhteyttä. Isää näin silloin tällöin, koska hän auttoi minua taloudellisesti.
Osastojakson jälkeen menin vapailta töihin, tosin päihtyneenä. Irtisanoin itseni ja menetin samalla asunnon, johon olin juuri kirjoittanut vuokrasopimuksen. Olin totaalisen hukassa. Sain paikan päihdekuntoutuslaitokseen, jossa kiinnityin vahvasti vertaisryhmään.
Aloin saada kiinni päihteettömästä elämästä ja hommasin asunnon ja tein sijaisuuksia. Elämä oli ajelehtimista ja kärsin jatkuvasta epämääräisestä pahasta olosta ja voimakkaasta ahdistuksesta, joten hakeuduin psykiatrian poliklinikalle. Kävin juttelemassa psykologin kanssa reilun vuoden, kunnes koin, etten saa sieltä tarvitsemaani apua.
Hakeuduin psykoterapiaan syksyllä 2008. En tiennyt mitä odottaa, mutta tiesin tarvitsevani apua ja terapiaa en ollut vielä kokeillut.
Kun olin käynyt terapian ensimmäisissä alkuhaastatteluissa, niin sain kuulla, että kolme vuotta olisi minimiaika, ja kauhistelin, etten pysty sitoutumaan niin pitkäksi ajaksi. Kolmannen vuoden lopulla pelkäsin kuollakseni, jos terapia loppuisi siihen. Prosessit olivat liian kesken ja tunsin tarvitsevani paljon ammattiapua.
Olin lopettamassa koko terapiaa useita kertoja ensimmäisen vuoden aikana. Alkuun oli hankalaa, koska koin vaan tuhlaavani terapeutin aikaa. En ollut tottunut puhumaan kenellekään ja ajattelin, ettei terapeuttiakaan kiinnosta kuunnella. Myöhemmin käänsin asian niin, että toki kuuntelee, koska saa siitä palkkaa. Kokeilin rajoja.
Muistan myös usein ajatelleeni, etten osaa olla edes terapiassa. En osannut olla oma itseni, koska en tiennyt minkälainen olin. En tiennyt mistä musiikista tykkäsin tai mikä oli lempivärini. Tykkäsin aina samoista asioista, kuin joku ystävänikin, koska en kehdannut sanoa ajatuksiani ääneen. Pelkäsin, että minulle nauretaan.
Olin tottunut saamaan jatkuvasti negatiivista palautetta ja sen myötä välillä pelkäsin terapeutinkin tuomitsevan tai mitätöivän. Kuitenkin aina minua varten odotti aito ja lempeä ihminen, ja hänen pelkkä olemus sai minut rauhoittumaan. Oli todella vaikeaa uskoa siihen, että terapeutti haluaisi minulle hyvää ja välittäisi.
Luottamus ei syntynyt yhdestä istunnosta, mutta vähitellen vuosien kuluessa aloin luottaa ja uskalsin olla oma itseni ja siten aloin puhumaan enemmän. Ehkä n. 3. vuoden kohdalla pystyin rentoutumaan niin paljon, että uskalsin nostaa jalat rahin päälle. Terapiassa vallitseva ilmapiiri oli niin parantavaa, että usein siitä ei olisi halunnut lähteä pois. Tunsin olevani turvassa.
Ennen terapiaa en tunnistanut omia tunteita enkä tarpeita.
En saanut yhteyttä tunteisiini, vaikka yritin. Ahdisti kun en osannut sanoa miltä minusta tuntui. Ihmissuhteissa oli vaikeuksia, ja syytin niistä aina toista osapuolta, koska en tunnistanut omaa käytöstäni. Töissä kuormituin liikaa tekemällä muidenkin työt ja olin sairauslomilla, koska en tunnistanut väsymystä.
Turvallisessa ja välittävässä ilmapiirissä uskalsin vähitellen aloittaa huipputurvallisen vankilan suojamuurien purkamista. Pystyin näkemään itsekin sinne muurien sisään ensimmäistä kertaa elämässäni. Tuntuu hyvältä, kun on tullut kykyä nähdä ja tuntea asiat eri tavalla kuin aikaisemmin. Muurien särkymisestä johtuen tunsin myös häpeää omasta itsestäni ja olen kokenut vaikeaksi olla ihmisten edessä alastomana, haavoittuvaisena.
Olen harjoitellut kertomaan tunteistani muille
Olen alkanut terapian myötä myös pitää omista rajoista kiinni. Sitäkin harjoittelin ensin turvallisesti terapeutin kanssa. Olen harjoitellut kertomaan tunteistani muille ja nykyisessä parisuhteessa olen uskaltanut kertoa myös tarpeistani, heti kun ensin pystyin hyväksymään itseni tarvitsevana naisena.
Äidin kanssa olen tekemisissä aiempaa enemmän nyt lastenlasten synnyttyä, ja suhteessa olo on helpottunut omien rajojen tunnistamisen myötä. Isää tapailen myös ja pääsen tänä päivänä seuraamaan vierestä pojan ja papan kalastusta. Kaikkien siskojen kanssa pidän myös yhteyttä.
En olisi voinut kuvitella terapian alussa saavani näitä asioita ja eteen tulevan sellaista päivää, että tunteet toimivat ikään kuin suunnannäyttäjinä. En enää halua pystyä sietämään ahdistusta, enkä pysty toimimaan omia tunteita ja tarpeita vastaan, kun on tullut kykyä tehdä valintoja, että voi voida hyvin. Helpottavaa on myös, kun ei tarvitse enää pärjätä yksin. Saa tarvita myös muita ihmisiä. Olen myös oppinut tekemään päätöksiä vasta harkinnan jälkeen, en toimi enää hetken mielijohteesta tunteiden viedessä.
Karkeasti laskettiin kerran terapeutin kanssa, että olen istunut lähes 550 kertaa terapeutin nojatuoliin eli se tekee n. 25 000 minuuttia psykoterapiaa. Ne kaikki minuutit ovat olleet tarpeellisia ja ovat mahdollistaneet tämän kasvun.
Nyt terapia on ihan loppusuoralla, vielä muutama seurantakäynti sovittuna. On haikea olo, mutta uskon itseeni ensimmäistä kertaa elämässäni ja saan palata hakemaan vahvistusta ja turvaa tarpeen vaatiessa.
Lainatakseni Cheekin sanoja: “Kiitollinen, siunattu, onnellinen”.
