Kun olen saanut seurata läheltä tämän ajan pikkupoikia, olen saanut huomata, että heissä on poikkeuksellista herkkyyttä. Jotain sellaista, mikä ei ole aiemmin ollut niin näkyvää.
Kun katsotaan Suomen historiaa taaksepäin, ei tarvitse mennä pitkälle sukupolvia, kun sieltä löytyy suuri kansallinen trauma, sota. Miehet, jotka näkivät rintamalla ystäviensä kaatumisen ja tappamisen raadollisuuden, palasivat rintamalta kotiinsa. Toisenlaisina miehinä.
Jokainen jäi traumansa kanssa yksin. Joskus siitä puhuttiin kavereiden kesken suljettujen ovien takana, pullo miestä väkevämpää kyytipoikana. Toiset kieltäytyivät puhumasta kokonaan. Sota jätti (myös) miehissä jälkeensä padottujen tunteiden kaivon, jonka kansi pidettiin visusti kiinni.
Jokainen ihminen, jokaiset vanhemmat ja ihmiset yhteiskuntana muodostavat niin sanotun tunneilmapiirin. Jos kuvitellaan, että tuo tunneilmapiiri olisi todella piiri, niin tuon piirin reunat muodostuvat vanhempien tai koko ihmisjoukon tuntemisen reunoista. Tuossa tunneilmapiirissä, padottujen tunteiden piirissä, kasvoi seuraava sukupolvi.
Ja nuo reunat olivat lasten tuntemisen reunat. Niiden sisässä jokainen lapsi opetteli elämään: tiedostamattaan pyrki elämään niin, ettei ylittänyt omien vanhempien tai muiden aikuisten tunnereunaa. Aikuisen kyky ja laajuus tuntea, oli lapsen kyky ja laajuus tuntea. Sama pätee nykylapsiin ja heidän vanhempiinsa.
Jokainen sukupolvi kuitenkin parantaa trauman haavaa, vähän suurentaa tunneilmapiiriä ja tunteiden laajuutta. Päiväkodeissa ja kouluissa nyt temmeltävät lapset ovat noin kolmas sukupolvi sodasta. Heillä on jo valtavasti enemmän tilaa tuntea kuin aiemmilla sodan jälkeisillä sukupolvilla, jotka ovat pyrkineet turruttamaan tunteitaan erilaisin tavoin (alkoholi, työ, tavaran haaliminen, ronski huumori…).
Katson noita pieniä poikia, jotka itkevät spontaanisti, kieltäytyvät leikkimästä sotaleikkejä, koska niissä on liikaa ääntä ja kontaktia, eivät halua katsoa telkkarista räiskettä ja jotka tuntevat vallatonta empatiaa toista elävää kohtaan. Katson heitä ylpeydellä ja toivon, että heidän herkkyydelleen ja tunteilleen olisi tilaa meidän aikuisten tunneilmapiirissä.
Toivon, että jokainen pienen lapsen lähellä oleva aikuinen tutkailisi hetken ajan omia tunnerajojaan: edellisen sukupolven perimää, omia tunnerajojaan tai tapoja kompensoida tunteita, joita ei uskalla päästää vapaaksi. Sen sijaan että keskitytään hankkimaan lapselle parhaat mahdolliset vermeet tai hienot harrastukset rakkauden osoituksena, mitä jos tarjoaisimme lapselle tilaa mahdollisimman laajaan tunneilmapiiriin keskittymällä tutkimaan omia tai perittyjä tunnetraumojamme. Sillä sinun tunteesi rajat, ovat lapsesi tunteiden rajat.
Annetaan näiden pienten poikien itkeä ja tuntea ulos perimämme taakka, ja annetaan heille vapaus elää kokonaisina, sellaisina kuin he ovat. Yhdessä herkkien, ihanien tyttäriemme kanssa, he ovat se sukupolvi, jolle kaikki on mahdollista.
Pojasta polvi paranee <3
