Jotkut asiat piirtyvät mieleen elävämpinä kuin toiset. Jäävät elämän filminauhalle kirkkaina ja tuntuvina.
Kuten se hetki, kun makaan olohuoneen lattialla ja itken. Villamatto tuntuu karkealta. Hiukset liimautuvat märille poskille. On keskitalven harmaa hämärä. Kylmä. En hahmota muuta. En jaksa liikkua. Joku lähettää tekstiviestin. Itken päivästä toiseen.
Nyt vuosia myöhemmin mietin, mitä on tapahtunut siitä hetkestä tähän päivään. Mitä on täytynyt tapahtua, että koen olevani onnellinen ja jollakin tapaa ajattelen, että tapahtumat olivat jopa siunaus.
Mitä siunauksellista siinä kaikessa oli? Vietin mustassa kuopassa pari vuotta. Se oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Ei se miltään siunaukselta tuntunut. Päinvastoin. Koin menettäväni kaiken, mikä minulle oli tärkeää.
Sanotaan, että ainut pysyvä asia elämässä on muutos. Ihminen on alituisessa muutoksessa, koko elämänsä ajan. Ensin kasvaa, sitten vanhenee. Solut uudistuvat ja kuolevat. Käytännössä olet muutamassa vuodessa uudistunut jokaista solua myöten niin, ettei sinussa ole enää mitään samaa.
Ja silti me kuvittelemme rakentavamme jotain pysyvää. Jotain täysin varmaa ja muuttumatonta. Jotain ikuista. Kuin taistelisimme muutosta vastaan. Kuin kieltäytyisimme hyväksymästä elämään kuuluvaa alituista liikettä. Luopumisen ja vastaanottamisen vuorottelua.
Ja juuri siitä oli kyse vuosia sitten olohuoneen matolla. Kieltäydyin hyväksymästä tosiasioita. Kieltäydyin hyväksymästä asioita, jotka olivat liikkuneet paikoiltaan. Asioita, jotka olisin halunnut jäädyttää ikuisiksi, tehdä niistä elämäni rakenteet. Sellaiset, jotka eivät tahtomattani muuttuisi.
Kieltäydyin hyväksymästä muutosta. Harasin vastaan jokaikisellä solullani.
Mutta asiat muuttuivat. Enkä minä voinut niille mitään.
Kun lopulta annoin periksi ja lopetin vastustamasta muutosta, alkoi syntyä jotain uutta.
Jokainen särkevä tapahtuma, jokainen eteemme tullut vastentahtoinenkin muutos on myös mahdollisuus. Muutos tuo eteemme pakon päästää irti ja mahdollisuuden ottaa vastaan. Emme voi tietää, mitä muutos tuo mukanaan. Meidän täytyy vain antaa sille mahdollisuus. Sokeasti luottaa siihen. Sillä vanhaa ei enää ole.
Tekemällä kirkon menneeseen ja menetettyyn jäämme katsomaan taaksepäin. Menetämme mahdollisuuden nähdä, kokea ja tuntea jotain uutta. Emme anna itsellemme mahdollisuutta kokea ehkä jotain vielä hienompaa kuin se, joka oli ja meni.
Ja juuri niin kävi minulle. Kun lopulta päästin irti, alkoi syntyä kokonainen uusi elämä, uudenlaisia ajatuksia, asenteita. Uusia ihmisiä, ystäviä, uusia rakkauksia. Uudenlaista onnea, joka tuli luokseni, koska annoin sille mahdollisuuden.
Päästin irti uloshengityksellä, otin vastaan sisäänhengityksellä. Hengenveto kerrallaan. Aluksi vasten tahtoani, sitten tahtoni myötävaikutuksella.
