Olen harrastastanut jo parisenkymmentä vuotta filosofiaa sen eri muodoissa. Aloitin, luonnollisesti, antiikin kreikkalaisesta filosofiasta, josta yliopiston luentojen myötä siirryin keskemmäs Eurooppaa ja lähemmäs omaa aikaamme. Suosikikseni nousi hollantilainen Baruch Spinoza, jonka panteismi tai oikeammin panpsykismi antoi kiehtovan näkymän ihmisen ja kaiken luonnon yhteyteen, ykseyteenkin.
Paljon myöhemmin löysin samoja piirteitä itämaisista ajattelijoista ja olin myyty. Ihmettelin, miten on mahdollista että yli kahden tuhannen vuoden takaa Lao Tse pystyi Tao Te Chingissä kuvaamaan ihmisen mielen maisemaa, arkisia tapahtumia ja hyvän elämän sisältöä tasolla ja tavalla, joka osui tässä ajassa ja ympäristössä elävään ihmiseen, aivan kuin sen olisi kirjoittanut kuka tahansa aikalainen. Sen minimalistiset säkeet antoivat tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille, jättäen itselle mahdollisuuden löytää yhä uusia tapoja oppia ja ymmärtää elämää ennen kokemattomalla tavalla. Paradoksien kautta.
Kiehtovinta näissä kirjoituksissa, joihin muuten monet aikalaisopettajat kuten Eckhart Tollekin nojaavat, on niiden tyyli olla antamatta valmiita vastauksia; paremminkin herättäen ja hyväksyen epävarmuuden, joka on olennainen osa ihmisen elämää.
Samaa tasoa Tao Te Chingin kanssa on lyhyt parin sivun mittainen teksti, jonka löysin Paulo Coelhon blogista. Tekstin nimi on Impassive Comprehension – The Treatise of Tahlan. Olen lukenut sen vuosien varrella kymmeniä, ellen satoja kertoja ja jatkan edelleen ymmärtämistä. Vuosienkin jälkeen saan yhä uusia oivalluksia, jotka ovat heijastetta uusista kokemuksista, jotka ovat muuttaneet minua matkalla.
Ehkä keskeisin oppimani asia, tai paremminkin käyttööni ottamani asenne, on hyväksyvä läsnäolo ympäristöni kanssa. Kaikkeuden, en vain itseni.
Jos ennen tavoittelin tasapainoa ja mielenrauhaa, olen nyttemmin vapauttanut itseni niiden tavoittelusta. Ja löytänyt rauhan juuri siitä. Toisin kuin aiemmin luulin, rauha ei loppujen lopuksi kuitenkaan tule sisältäni. Itsensä etsiminen ja itsekseen tuleminen on tapa, jolla pyrin aiemmin löytämään ulkomaailmalta suojassa olevan horjumattoman tasapainopisteen. ”Kun tukeudun sen varaan, olen turvassa” näin ajattelin. Turvassa miltä?
Vaikka pidänkin paradokseista, ei kaikki ristiriita kuitenkaan ole paradoksista kotoisin. Itämaisen ajattelun peruspilarina pidetyllä Buddhalla on yksinkertainen perusprinsiippi, joka on ristiriidassa itsensä löytämisen kanssa. ”No self – no suffering.” Itsensä löytämisessä ja sille uskollisena pysymisessä on riskinsä. Se mikä on aluksi ilon lähde, muuttuu rajoitteeksi, kun se konservoidaan. Ihminen on ikuisesti muuttuva. Toinenkin idän suurista, konfutselaisuus, katsoo sekin ihmisen ulkopuolelle, tai oikeastaan ihmistä osana jatkuvasti vuorovaikutteista kokonaisuutta, ei itsellisenä olentona.
Yhteistä idän opeille ja niiden elämänopeille on tasapainotilan hakeminen rennosti ja skarpisti, koko ajan hereillä ollen. Samalla kuitenkin hyväksyen myös sen sameamman veden olemassaolo.
Suurille ajattelijoille on yhteistä, että he näkevät ja hyväksyvät ihmisen vaillinaisuuden ja arvostavat sitä. He ymmärtävät, että ihmisyys on monimuotoinen alati kehittyvä sotkuinen kokonaisuus, joka juuri kaaoksestaan johtuen on myös loputtoman potentiaalin lähde.
True perfection seems imperfect,
yet it is perfectly itself.
True fullness seems empty,
yet it is fully present.True straightness seems crooked.
True wisdom seems foolish.
True art seems artless.The Master allows things to happen.
She shapes events as they come.
She steps out of the way
and lets the Tao speak for itself.Lao Tse – Tao Te Ching
