Peppi Pitkätossu -kirjassa sanotaan, että jos on tavattoman vahva, täytyy olla myös tavattoman kiltti. Hieno lause, josta minulle tulee aina mieleen: jos on tavattoman nopea, täytyy olla myös tavattoman hidas.
Olen ollut aina kova innostumaan ja nopea tekemään. Säpäkkä. Dynaaminen. Ahkera. Juuri sellainen työpaikkahakemusten unelma tekijä. Suitsait vaan. Tavallaan…
Me ihmiset olemme kovin erirytmisiä. Toiset tekevät hitaasti ja tasaisesti, tasaisilla sykkeillä ja vähitellen valmistuvalla tuloksella. Toiset innostuvat ja kiihtyvät nollasta sataan hetkessä, ja pulputtavat energistä tekemistä räiskyvästi. Jälkimmäisiin liittyy haasteensa, sillä energinen ja nopea tekeminen kiihdyttää työnormia: ”Tyyppihän saa parissa tunnissa aikaan vaikka mitä! Jos yksi pystyy, niin se on muillekin mahdollista!”
Lasse Virén on sanonut, että ei harjoitusmäärä ratkaise kultamitaleja vaan rasituksen ja levon suhde. Saman minä olen joutunut kantapään kautta oppimaan. Entisenä pikajuoksijana voin jatkaa juoksumaailmaan viittaamista: on syynsä, miksi pikajuoksijat juoksevat vain 100m, ja miksi 10 000 metrin juoksijat eivät juokse yhtä kovaa kuin Usain Bolt.
Nopea on vain ”tavallaan” nopea, sillä ei voi olla yhtä nopea 10 000 metrillä kuin on 100 metrillä. Ja jokainen sprintteri tietää, että 100 metrin jälkeen tarvitsee pitää tosi pitkä tauko, jos aikoo juosta 100 metriä taas yhtä nopeasti.
Fyysiset puitteet tulevat aivan jokaisella vastaan myös työnteossa. Jos on tavattoman nopea, täytyy olla myös tavattoman hidas. Mitä säpäkämpi, sitä useammin tai pidempiä taukoja. Niin paitsi jos tutkailee elämää vain kvartaaleina.
Jotenkin välillä tuntuu, että hirvittävän monessa tilanteessa vaaditaan yhtä aikaa nopeutta, paineensietokykyä, kestävyyttä ja luovuutta. Esimerkiksi työ pitää tehdä hyvin, virheettömästi, nopeasti, luovasti ja sitä pitää tehdä paljon. Vaaditaan Boltin nopeus ja Virénin kestävyys.
Peppi Pitkätossu -sadussa Peppi heittää rosvot kaapin päälle, ja kun rosvoja alkaa itkettää, Peppi antaa molemmille kultakolikon. Toivoisin, että nopeuden keskellä – ennen kuin on heittänyt itsensä kaapin taakse itkemään – jokainen ottaisi päivän mittaan pieniä hitaita hetkiä. Hitaina hetkinä haistaa, maistaa, kuulee, tuntee ja aistii selvästi – kokee elämän syvemmin.
Jos illalla rakkaiden ihmisten kanssa ollessa on päivästä niin väsynyt, että ei jaksa mitään, on työpäivän aikana ollut liian vähän hitaita hetkiä.
Vai haluammeko todella antaa koko energiamme ja olemuksemme työhön ja jättää vain rippeet rakkaille – noille maailman tärkeimmille olennoille?
P.S. Tekemieni Stressinhallintakorttien avulla voi hidastaa päivän aikana tahtia ja sykettä, jos tuntuu, että muuten ei meinaa löytyä rahoittumiskeinoja nopeuden keskellä.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
