Minulle tunteista on tullut hyvin tärkeitä. Elin hyvin pitkään niin, etten pystynyt tunnistamaan saati sitten nimeämään omia tunteitani. Ja nyt kun olen oppinut tunteista jotain, olen hyvin innoissani niistä. Pidän tunteita suunnannäyttäjinä ja kuten olen ennenkin todennut – ne kantavat mukanaan usein jotain tärkeää sanomaa itsestämme ja sisimpämme liikkeistä. Siksi on aina yhtä mielenkiintoista katsoa, mihin kulloisellakin hetkellä minua houkutellaan suuntaamaan tarkkaavaisuuteni.
Olen saanut kohta kahden vuoden ajan harjoittaa mindfulnessia, hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Mindfulness on matka omaan kehoon ja hengitykseen – yksinkertaisuuteen. Tämän yksinkertaisen taidon opettelu on ollut vaikeaa ja vaatinut sitoutumista ja kärsivällisyyttä. Käytännössä läsnäolon taidon harjoittaminen on tarkoittanut saman meditaatio-cd:n pyörittämistä useita kertoja viikossa huvitti tai ei. Tänä syksynä uusi taito on alkanut näyttää voimansa yksi kerrallaan. Minulle yksi näistä ihmeistä on hyväksymisen orastava taito.
Olen kuluvana syksynä joutunut tai saadut kohdata sisintä pahasti raapivia tunteita; pahaa laatua olevaa hylätyksi tulemisen tunnetta, pettymystä ja vanhoja kipuja. Kipujen yllättämänä ihminen reagoi joskus voimakkaastikin, on omissa reaktioissaan kiinni eikä millään tahtoisi hyväksyä niitä asioita, joita elämä pahimmillaan tuo eteen. Ihmisen mieli taitaa automaattisesti ja opitusti toimia niin, että psyykkinen kipu pyritään torjumaan, sitä vastustetaan ja yritetään pistää piiloon, jotta kipu ei tuntuisi niin hirvittävältä. Olisi niin ihanaa olla onnellinen, tyytyväinen ja jollain tavalla valmis niin, etteivät inhimillisen elämän kivut enää yltäisi itseeni.
Hyväksymisellä tarkoitetaan monesti sitä, että hyväksytään jokin vaikea tapahtuma. Voisiko se olla jotain muutakin? Hyväksyminen on vaikea asia, ehkä vaikein asia, minkä minä tiedän. Onko niin, että vaikeinta onkin hyväksyä ne tunteet, joita tapahtuma itsessä aiheuttaa? Kysely ”miksi tämä tapahtui juuri minulle?” voisikin olla kysymys ”miksi minun pitää joutua elämään näiden tunteiden kanssa, jotka tapahtunut minussa aiheuttaa?”.
Mindfulness-koulutuksessa kävimme mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten meditaation harjoittaminen on merkinnyt sitä, ettei enää voi mennä pakoon omia tunteitaan. Nauroimme sitä, että jos olisimme tienneet, mitä harjoittaminen tulee merkitsemään, olisimme jättäneet kurssille tulemisen – niin paljon kukin koki joutuneensa itseään kohtaamaan. Kun ei ole enää sitä vaihtoehtoa, että voi unohtaa, lakaista maton alle tai liimata laastarin haavan päälle, on vain yksi tie ja se on katsomisen ja kokemisen tie. Ja hyväksymisen tien.
Ja takaisin ihmeeseen ja tunteisiin, joista jo aiemmin puhuin. Ei ole pakko hyväksyä tapahtunutta – joskus tapahtuu kertakaikkiaan liikaa. Mutta voinko hyväksyä sen, että minulle on tapahtunut näin vai jäänkö vastustelemaan tunteita, jotka vellovat ja yrittävät lannistaa? Voinko mennä kohti, vaikka pelottaa niin älyttömästi? Jäänkö kiinni reaktioon ja väsytän itseni sen sijaan, että lujasti ja päättäväisesti päätän hyväksyä sen, että elämäni on nyt tätä: sitä, mitä se kulloisellakin hetkellä on ja mitä tunteita se herättää.
Mindfulnessin hengessä oleellisin kysymys lienee: voinko vain olla sen kanssa, mitä on tapahtunut ja mitä tunteita minussa on? Tässä hetkessä eikä yhtään enempää.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
