Pisimmät kesäpäivät ovat ohi. Monella myös loma. Lomalla käytän tavallista enemmän aikaa perheen, sukulaisten ja tuttavien kanssa. Siinä sivussa käynnistyy yksi jos toinenkin keskustelu. Ja kun keskustellaan, ollaan usein myös mieltä. Auringon ottamisesta, ruusujen leikkaamisesta, lasten kasvattamisesta, eväiden laadusta, politiikasta, lamasta, Big Brotherista tai eurosta. Onhan noita.
Pienenikin asia voi muuttua suureksi
Aiheen ei tarvitse olla elämän kokoinen, kun siitä saadaan aikaan pientä kinaa, argumenttiolympialaiset, jopa jyrähtelevä sanasota. Mielipiteet ja perustelut sinkoilevat ja tyypillisesti jokainen uskoo olevansa oikeassa. Ja jos kerran olen oikeassa, haluan, että muutkin ymmärtävät, miten asiat ovat. Miksi sitten haluan oman kantani kuuluviin ja muut mielellään samaan rintamaan?
Minä ja muiden ajatukset
Jos minulta kysytään, niin eihän kyse oikeastaan ole minusta. Omasta puolestani jokainen saa olla mitä mieltä haluaa. Haluan kuitenkin auttaa kavereita ymmärtämään asioiden oikean laidan. Koen, että olen jollain tavalla vastuussa heistä. Niin ainakin luulen ajattelevani. Lasteni suhteen koen toki erityistä vastuuta ja siksi olen valmis tekemään töitä sen eteen, että he ymmärtäisivät näkemykseni.
Miksi en sitten anna jokaisen olla vapaasti, mitä mieltä haluaa? No, eihän se ole minulta oikein, jos en auta toisia. Mielestäni teen palveluksen heille. Eikös se ole rakkautta, että kantaa kavereista vastuuta? Oikeastaan kyse on enemmän heistä, kuin itsestäni. Moni muistaa varmaan kuulleensa sanayhdistelmän “ajattelen sinun parastasi”.
Haastaisinko itseni?
Hmm – otetaanpa pieni aikalisä. Mistähän on oikeastaan kysymys? Haluan siis rakastaa ihmisiä ympärilläni ja pyrin toteuttamaan sitä mm. kantamalla heistä vastuuta. Kuinkahan nuo keskustelukaverini mahtavat tilanteen kokea? Kysymällä se selviää. Vastaukset kuvaavat jotain ihan muuta kuin ajattelin. ”Et arvosta minua”, ”pyrit pätemään”, ”toivon, että kuuntelisit” ja ”miksi sanoa mitään, kun sinä olet oikeassa”.
Tästä tulikin mielenkiintoinen yhtälö. Poikkeuksellisen rakentavan keskustelun päätteeksi todetaan, että minun tahtoni kantaa heistä vastuuta survoo helposti jalkoihinsa kaikkea sitä, mitä he minulta odottavat. He haluavat vapauden ajatella itselleen parhaiten sopivalla tavalla. He haluavat arvostusta, eivätkä avun tyrkyttämistä. Odottavat, että suhtaudun heihin myötatunnolla, riippumatta siitä, mitä ajattelevat. Itseasiassa he eivät halua, että kukaan muu yrittää kantaa heistä vastuuta. Haluavat itse olla vastuussa itsestään, riippumatta siitä ovatko lopulta oikeassa vai väärässä.
Vastuulla helposti varpaille
Keskeiseksi nousevat vapaus ja arvostus. Siinähän se. Yrittäessäni kantaa vastuuta, kävelen helposti joko vapauden tai arvostuksen varpaille, pahimmassa tapauksessa tönin kumoon molemmat. Jos en yrittäisi kantaa vastuuta, tulisi ehkä useammin kysyttyä heidän mielipiteitään, niiden taustoja tai kokemuksia. Ilman vastuun pyrkimystä, saattaisin kuunnella tarkemmin hölmöltäkin kuulostavia mielipiteitä.
Mitä voisin saada aikaiseksi oman näkemykseni selittelyn sijaan tehdyillä kysymyksillä? Ehkä uusia oivalluksia, asioiden katsomista uusista näkökulmista, itsestään selvyyksien haastamista tai rajoitteiden romuttumista. Mikä noiden kysymysten hyöty voisi olla hänelle ja itselleni? Millainen olisi arvostuksen ja vapauden kokemus?
Lopettamalla selitykset tunnustaisin itselleni, että myös oman hiekkalaatikkoni ulkopuolella voi olla elinkelpoisia näkemyksiä. Ilman ajatusta vastuusta tuskin kokisin pakonomaista tarvetta saada itselleni uskottavaa selitystä toisen henkilön näkemyksistä. Uskaltaisin aidosti sanoa ”Arvostan sinua, riippumatta siitä, ymmärränkö kaikissa tilanteissa miksi ajattelet niin kuin ajattelet”. Ymmärtäisin, että en voi ajatella toisen henkilön parasta häntä kuulematta.
Kun tästä näkökulmasta katselee rakkautta ja tarvetta kantaa toisista vastuuta, tulee selväksi, että ne eivät oikein sovi samaan koppaan. Jos haluaa laajentaa keskustelua, voi kysyä, missä määrin rakkaus yleensä on vastuuta toisista. Entä, missä määrin se on kykyä jakaa (itsestään vastuussa oleville) vapautta ja arvostusta.
Miten edellä olevat asiat toteutuisivat, jos kantaisin vastuuta ensisijaisesti itsestäni? Toki teemme itsestään selvyyden ja pelastamme kenet tahansa avannosta. Jos mahdollista, autamme mielellämme ketä tahansa, joka apua pyytää. Kyse on enempi tilanteista, joissa haluamme olla vastuussa vastoin henkilön itsensä tahtoa.
Olisiko minun helpompi olla myötätuntoinen ja arvostava, jos en kokisi olevani vastuussa itsestään vastuullisista ihmisistä? Vai onko niin, että haluni kantaa toisista vastuuta ilmentää ensisiaisesti pelkoa kohtata itseni? Pelkoa siitä, että koen itseni huonoksi, jos toinen henkilö, esimerkiksi läheinen, pääsee kohtaamaan vapautensa, omien valintojensa seurausten molemmat puolet.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
