Ei se ole helppoa sanoa ääneen sitä kaikkea. Sitä, että on tehnyt virheitä. Että on pettänyt, valehdellut, loukannut, huijannut, manipuloinut, kierrellyt, ahnehtinut, himoinnut, hyökännyt, kääntänyt takkinsa, ollut epäluotettava, aiheuttanut pettymyksiä, yrittänyt – ja silti päätynyt epäonnistumaan. En tiedä suomenkielistä vastinetta mutta englanniksi se kuuluisi “you name it, I’ve done it”.
Asia ei varmasti päde kaikkiin, mutta joillekin meistä ns. aktiivinen myöntäminen voi olla se helppo ratkaisu. Kun sen tekee itse niin se on jotenkin turvallisempaa. Parhaimmassa tapauksessa siitä saa papukaijamerkin ja sympatiaa.
Toiselle luontaisempaa on kääriytyä syyllisyyden viittaan ja nauttia marttyyriyden mukanaan tuomasta vastuuvapaudesta. Voi olla helpompaa kohdata tällainen itse luotu kokemus kuin olla todella avoin ja rehellinen asioista jotka tuntuvat ikäviltä. Olet ehkä joskus törmännyt ihmiseen, joka rypee yliampuvassa murheessaan jo ennenkuin hänelle osoitettu palaute on ehtinyt perille? Edellisen vastakohtiin törmäämme myös. Niihin jotka pamputtavat itseään jokaisesta koetusta virheestä.
Variaatioita ja erilaisia malleja on monia. Kaikille lienee yhteistä se, että ne ovat reaktioita, joilla vältämme kohtaamasta todellisuutta. Uskoisin, että olen kokeillut kaikkia edellämainittuja tapoja ja muitakin ennenkuin jokin sai minut ensimmäistä kertaa todella, ihan oikeasti, for real, menemään peilin eteen. Ilman yrittämistä, ilman oletuksia, ilman tuomintaa – katsomaan missä nyt todella mennään, rehellisesti.
Monta erilaista leikkiä, peliä ja ajatusta tapahtuu niinä hetkinä kun katson itseäni silmiin. Nojaan käsilläni seinään peilin molemmin puolin. Katson, kuuntelen ja hengitän. Ja sitten se tapahtuu. Jokin luovuttaa ja tuntuu kuin jokin päästäisi irti.
En koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että se paljastuu minkä tiedän todeksi itsestäni. Joskus herään nauramaan, toisinaan itkemään. Surusta, kiitollisuudesta, empatiasta, ilosta, nöyryydestä – milloin mistäkin. Toisinaan se mitä näen saa käteni puristumaan nyrkkiin ja reagoimaan. “Ei vittu” – kuulen sanat sisälläni kun se mitä näen on vaikea niellä. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta sanat lienevät tuttuja muillekin.
Haasteena on, että pystyn kohtaamaan ja olemaan totuuden kanssa enkä vain reagoi siihen. Mitä se ikinä onkaan. Ei etsien helppoa tietä, vaan kantaen sen vastuun joka minulle on annettu, vastuu oman totuudellisuuteni rehellisestä elämisestä.
Mikään on tuskin niin raskas kantaa kuin puhdas ja tietoinen vastuu. Samalla mikään tuskin yhdistää sinua paremmin siihen voimaan jonka löydät kun olet rehellinen itseäsi kohtaan kaikesta. Niin voimastasi, kauneudestasi, virheistäsi kuin vastuustasi.
Todellinen rehellisyys tuntuu harvoin olevan ilkeä ja armoton, sellainen kertoo enemmänkin vain reagoimisesta. Todellinen rehellisyys muistuttaa enemmänkin kättä joka pitää sinua rakastaen olkapäästä kun katsot peiliin. Hyväksyen, välittäen ja kokemuksesi jakaen.
Hassua on, että yksi vaikeimmista asioista, jonka peilissä voit kohdata, on oma hyvyytesi.
– aaro
