Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Kirjoitin aiemmin lasteni kasvusta. Nyt on aika kirjoittaa omasta harjoituksestani kasvaa.
Lasten kasvu on niin ilmiselvää, sitä ei voi olla huomaamatta ja sen kokee luonnollisena. Aikuisten kasvu on luonnollista sekin, mutta sitä on vaikeampi nähdä, sillä se ei välttämättä näy esimerkiksi tekoina tai toimintana.
Kasvu ja kehitys ovat kiehtoneet minua pitkään. Niin pitkään, että kansantaloustieteilijänä luin kehitysmaatutkimusta, vertailin maiden kehitystasoja ja sain vastauksia siihen, miksi jotkut maat kehittyvät ja jotkut eivät. Samaa teemaa pohdin myös ihmisen kannalta: kasvamista, kehittymistä ja viisautta.
Kului lähes kymmenen vuotta. Näistä kymmenestä vuodesta olen edelleenkin laittanut paljon omaa aikaani, sitä arvokkainta mitä minulla on, näihin samoihin kysymyksiin. Näistä kymmenestä vuodesta nopeasti laskettuna seitsemän vuotta on mennyt eräänlaisten elämänkriisien tai ainakin jatkuvan muutoksen siivittämänä. Kriisistä toiseen – ja kolikon toisen puolen sanoittamana kasvumahdollisuudesta toiseen – eläessä on vaikea uskoa, ettei kriisiä tai muutosta vähään aikaan tulisikaan. Ei pysty luottamaan, että kaikki olisikin seesteisesti, ihan hyvin.
On hienoa kasvaa niin, että omista voitoista jää nöyryys ja omista tappioista ei jää häpeää. Sillä sekä voittoja että tappioita tulee, olivat ne näkyviä tai eivät. Toiselle päivästä toiseen selviytyminen on jo voitto, toiselle sama asia ilman sen suurempaa gloriaa on tappio. Siksi kannattaa laittaa omat panoksensa omiin voittoihin ja tappioihin, eikä toisten, sillä näiden vertailu on mahdotonta ja pelkästään kuluttavaa.
Viimeiset kymmenen vuotta ovat tarjonneet minulle upeita kasvun mahdollisuuksia, välillä omana kipuiluna, sairauksina, välillä ympäristön tarjoilemina uhkina. Näiden kasvukipujen kohtaaminen on tuonut minulle huikeat määrät luottamusta, mutta kuluttanut myös hirveästi energiaa, kun epätoivoissani olen pidellyt kiinni sellaisista mielikuvista tai maailmasta, jollaisia ei ole olemassa.
Viimeiset kuukaudet olen taasen ollut kasvukipujen vallassa. Tulevaisuus on avoin, uusi maa tai maanosa odottavat perhettäni muutamien kuukausien päästä. Tämän muutoksen keskellä mieli ja keho alkavat helposti käyttäytyä samalla tutulla kaavalla ja tuottaa sitä vanhaa ajatusrumbaa. Näitä maustavat vielä tämä tuttu levottomuus, muutosta edeltävä jokaisen päivän nostaminen arvoonsa, elämänmaku.
Voisiko suurin kasvukipu olla se, ettei kipua tai kriisiä välttämättä tulekaan?
