Seurasin yhtenä päivänä kolmivuotiaani leikkejä. Kuten lapsilla yleensä, hänellä on hieno kyky hahmottaa maailmaa rajattoman mielikuvituksen avulla. Hän oli saanut joululahjaksi tädiltään nukkekodin keittiökaluston. Kalustossa on paljon pieniä liikkuvia osia. Äitinä tietenkin olen alati huolissani, että kaikki osat pysyvät tallessa, jotta keittiö pysyisi täydellisenä – sellaisena, millaiseksi se on tarkoitettu.
Lapsi hahmottaa kuitenkin maailmaa valmiiden kokonaisuuksien ulkopuolella. Tyttäreni oli tehnyt yhdestä keittiön laatikosta sängyn. Liinavaatteet hän oli kaivanut roskiksesta, jonne olin juuri dumpannut minikokoisia kangastilkkuja. Nyt sängyssä köllötteli maatuskoista pienin, jonka rikkoutuneen maalin hän oli korjannut nerokkaasti kuulakärkikynällä.
Pakko myöntää, että mielikuvitukseni ei olisi riittänyt moiseen.
Aloin pohtia oman mielikuvitukseni rajoittuneisuutta. Lapsesta asti opettelemme asioita: Jotta aivot eivät kuormittuisi liikaa, automatisoimme oppimaamme tehokkaasti. Kieli, kulkureitit, pyörällä ajo, hampaiden pesu ja se nukkekodin laatikko päätyy ”oikealle” paikalleen, kun äiti tarpeeksi monta kertaa leikin jälkeen palauttaa sen keittiökokonaisuuteen. Aivoille on siis ekologista, että meidän ei tarvitse ajatella ja havainnoida kaikkea koko ajan uutena – voimme siis käyttää vanhaa tietoa ja kokemusta apuna.
Automaattiaivoista tulee kuitenkin jossain vaiheessa haaste. Jos ajattelemme esimerkiksi kiirettä: kiireessä toimimme totutun mallin mukaan, koska vanhan mallin mukaan toimiminen on nopeaa. Puhutaan myös suorittavasta työstä. Suorittaminen on ihan jees – jos haluamme pysyä paikoillamme ja toteuttaa sitä vanhaa, joka jo on. Mutta jos haluamme luoda uutta työssä tai omassa elämässä, meidän on luovuttava automaattiohjauksesta.
Kun automaattiohjaus vähenee, tietoisuus kasvaa – tai toisinpäin. Kun tietoisuus kasvaa, ymmärrys kasvaa ja samalla mielikuvituksen rajat venyvät. Ja kun mielikuvituksen rajat venyvät, voimme alkaa luoda uutta. Kirjassaan Toiveista totta
Wayne W. Dyer (Basam Books, 2013) kirjoittaa:
“Jos kaikki, mikä nyt on olemassa, oli kerran kuviteltua, kaikki se, minkä haluat olevan olemassa sinua varten tulevaisuudessa, on kuviteltava nyt.”
Lapsi luo niin kauan uutta, kunnes laitamme hänet “kuosiin” – sellaisissakin asioissa, joissa ei tarvitsisi. Itse luulemme, että olemme onnistuneet elämässämme, kun toteutamme sitä, mikä jo on. Mutta lukkiutumalla siihen, mikä jo on, jäämme eiliseen.
Me ihmiset olemme luojia. Jokainen meistä luo oman todellisuuden ja tulevaisuuden – joko omien rajoitusten tai mielikuvituksen rajattomuuden kautta. Joko jatkamme samaa tai teemme tietoisuudessamme tilaa uudelle.
Aika monella yrityksellä menisi paremmin, jos lapset saisivat vaikka kerran kuussa opettaa yrityksessä luovaa ajattelua. Ja aika moni meistä olisi onnellisempi, jos leikkisimme ja hulluttelisimme, antaisimme tilaa luomisen suurelle voimalle, ilolle.
Jospa aloittaisit siitä, että pesisit tänään hampaat eri järjestyksessä?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
