Oletko koskaan miettinyt, mitä ilman et voisi elää? Olen kuullut lukuisissa keskusteluissa, että robotti-imurin, auton, omakotitalon tai mikron hankittuaan niitä ilman ei pystytä enää elää. Saavutettu elintaso on se, mistä ei haluaisi karsia. Tai aurinkomatka kerran vuodessa on must.
Muistan kuinka uraputkeni kiihkeimmässä vaiheessa istuin pankin rahoilla ostetun kaksioni lattialla, uusien huonekalujen keskellä, meditoimassa. Hengittely ei tuntunut sinä päivänä hyvältä. Eikä se tuntunut seuraavanakaan päivänä. Siispä soitin meditaatio-opettajalleni kertoakseni, että minun on vaikea hengittää ulos. Se tuntuu pahalta, hmm, ahdistavalta.
Paljon myöhemmin ymmärsin, että tuo ahdistava uloshengitys representoi minulle menetystä. Saavutetun menetystä. Pelkäsin niin paljon, että menettäisin sen kaiken, mitä olin juuri saanut. Ja miten siinä kävisi, jos joutuisin irroittamaan identiteettini noista valkoisista seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja ennen kaikkea siitä saavutetusta ”tunnen itseni tärkeäksi” -vauhdista? Enhän voisi elää ilman niitä.
Tämä tapahtuma tuli mieleeni menneenä kesänä, kun istuin rakkaan ystäväni olohuoneessa. Juttelimme elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, mitä meillä on ja miten ajatuksemme elämästä on muuttunut viime aikoina. Ystäväni oli elänyt monta vuotta ilman toista rintaa. Vuosia on vierinyt myös ilman hiuksia. Nyt hän elää myös ilman munasarjoja. Siksi, että syöpä ei enää leviäisi.
Kuunnellessani ystäväni rauhallista puhetta ja syvältä kumpuavaa viisautta, ymmärrystä elämän kiertokulusta, oivalsin, että mitä enemmän meiltä otetaan pois, sitä lähemmäksi tulemme itseämme. Kun luovuin seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja vauhdista (enkä kuollutkaan – hengitys kulki aivan normaalisti), poistin yhden esteen matkalla itseeni. Kun ystäväni on joutunut luopumaan ruumiinosistaan yksi kerrallaan, hän näyttää samalla sytyttävän itsessään yhä intohimoisempaa elämänliekkiä, joka kumpuaa syvältä hänestä itsestään.
On naurettavaa ja loukkaavaa rinnastaa rahalla ostetut tavarat ja toisen kärsimä fyysinen luopuminen, vai mitä? Silti. Mietipä omaa elämääsi: Mitä ilman et voisi elää? Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joita ilman sinusta tuntuu tyhjältä, merkityksettömältä tai ei-itseltä? Mitä tapahtuisi, jos nyt todella menettäisit nuo saavutetut asiat?
Kyse ei taida sittenkään olla tavaroista, ihmisistä, ulkonäöstä tai ruumiinosista, kyse on päätöksestä elää joka tapauksessa. Kun ihmiseltä otetaan pois jotain todella tärkeää, hän havahtuu elämän rajallisuuteen. Kun ymmärrämme rajallisuutemme, tästä hetkestä ja kokemuksistamme tulee arvokkaampia. Ja mistä muusta elämä koostuukaan kuin arvokkaista hetkistä, hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja hetkistä, jotka voimme joka solullamme ottaa vastaan?
Jos totta puhutaan, voimme elää niin kauan kuin hengitämme. Mitä enemmän annamme merkityslatausta hengityksen ulkopuolisille asioille, sitä kauempana olemme todellisesta itsestämme.
Hengitän, siis elän*. Ja loppu on minusta itsestäni kiinni.
—–
*Rakkaan, viisaan ystäväni edit: Hengitän, rakastan – siis elän.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
