Äidilläni on tapana sanoa, että ”sitä, mitä sydän on täynnä, suu puhuu”. Niinhän se on ja pätee tänään, kun tartuin kirjoittamaan kolumnia.
Istuin tänä aamuna 91-vuotiaani mummuni vuoteen reunalla. Mummun vointi on heikentynyt kuluneen kevään aikana, ja hän pärjää yksin kotona vain vaivoin ja tarvitsee tietysti paljon läheisten apua. Minulle hyvin rakas mummu piti minua käsistä, silitti hiuksiani ja kertoi, kuinka paljon välittää. Ja kyseli: ”Miten minusta tämmöinen tuli?”. Vanha ja väsynyt. Ja puhui kuolemasta kuten niin usein ennenkin.
Ihmeellistä kyllä, nyt sen muistan, olen itse esittänyt saman kysymyksen kuin mummuni juuri suorittamiskeskeisimpinä vuosinani. Miten minusta tuli tällainen suorittaja? Miten unohdin sen, mistä olen kotoisin, lapsuuden maisemat ja läheiset ihmiseni? Missä vaiheessa kadotin itseni niin, etten enää tuntenut sisintäni?
”Hidasta elämää. Olet jo perillä.” –ajatus pitää sisällään vapaaehtoisuutta, aktiivisuutta ilman suorittamista, vastuullisuutta ja valinnan mahdollisuuksia. Se on mielen tila – yksi vaihtoehtoinen elämäntapa ja selviytymiskeino meille, jotka kärsimme stressiherkkyydestä ja kiireestä. Hidastamisen tavoitteleminen ja läsnäolon harjoittelu eivät ole olleet matkaa uuteen vaan päinvastoin: paluuta vanhaan ja jo olemassa olevaan – ydintä kohti menemistä.
Sanat ”hidasta elämää” saavat vanhuksen kohdalla uudenlaisen merkityksen. Moni vanhus elää hidastettua ja hiljaista elämää, meille ”downshiftaajille” ihanteelliselta kuulostavaa olotilaa. Hidastunut ja hiljainen elämä ei kuitenkaan ole jokaiselle vanhukselle, ikäihmiselle, seniorikansalaiselle (tai monelle muulle ihmiselle), itse tehty valinta vaan olosuhteiden pakosta syntynyt elämäntilanne. Liikkuminen voi olla vaikeaa ja vaivalloista tai siitä on joutunut luopumaan kokonaan, sairaudet ja yksinäisyys ovat osa jokaista päivää eikä pieni eläkekään välttämättä mahdollista matkustelevaista ja aktiivista vanhuutta. Sänkyyn ja muiden ihmisten ajan ja armeliaisuuden varaan sidottu elämä herättää varmasti kysymyksen ”Miten minusta tämmöinen tuli?”.
Tämänpäiväinen kokemus pysäytti ja jää varmasti ikuisesti mieleeni. Suru rikkoo ihmisessä jotain ja tekee raadollista työtään, puhdistaa ja syventääkin elämää jollain tavalla. Itselleni tämä suru ennakoi aikaa, jolloin joudun luopumaan osasta lapsuuttani ja kätkemään sydämeeni muistoja, joiden en koskaan toivoisi häviävän – kullanarvoisia hetkiä ja syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta suvun vahvojen naisten ketjussa.
Mummun vuoteen äärellä koin täydellisen pysähtymisen hetken. Oli vain tarve istua ja olla, pitkittää eron hetkeä. Ja mielessä oli jälleen kysymys: ”Onko tämä viimeinen kerta, kun tässä elämässä nähdään?”. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Hetkessä oli hyväksyvää läsnäoloa täydellisimmillään. Läsnä olivat tämä hetki ja perille pääsy, kuoleman läheisyys, iloa yhteisestä hetkestä ja ennakoivaa surua, luopumisen kipua ja paljon rakkautta.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
