Kiire on muuttunut osaksi elämäämme. Teemme jatkuvasti pieniä suorituksia ja yksittäisiä toimintoja nopeasti pois alta, jotta johonkin muuhun jäisi enemmän aikaa. Koetamme säästää aikaa. Voittaa aikaa. Tiettyyn aikamäärään pitää mahduttaa paljon suorituksia. Joskus onnistumme käyttämään aikaa tehokkaasti ja elämä tuntuu reippaalta. Usein kiire koetaan epämiellyttävänä. Tunnemme suorituspaineita ja tyytymättömyyttä elämäämme. Meille ei jää tarpeeksi aikaa itsellemme. Mietimme onko tässä kaikessa mitään järkeä.
Sairaanhoito-opistossa opiskellessani luokan seinälle heijastettiin kuva, jossa ihmisen tietoisuutta verrattiin jäävuoreen. Sellaiseen mihin Titanic törmäsi sata vuotta sitten. Jäävuoresta vain pienen pieni osa, se mitä näytämme itsestämme muille, on näkyvissä pinnan yläpuolella ja suurin osa, tiedostamaton mielemme, on näkymättömissä pinnan alla. Toiveemme, haaveemme, tunteemme ja pahennusta herättävät ajatuksemme.
Kiire aiheuttaa sen, että tungemme valtavasti kaikkea pinnan alle näkymättömiin.” En ehdi käsitellä tätä tunnettani juuri nyt.”, ”Haluaisin hengähtää, mutten voi.”, ”Jestas, kun mua ottaa päähän, mutta parempi pitää mölyt mahassa.” Jos ryhtyisimme purkamaan tunnevyöryä, seuraisi hankaluuksia, sillä yleensä oikea tapa toimia on hitaampi tapa toimia. Kiireen vuoksi oikaisemme siitä, mistä ei pitäisi, teemme omatuntoamme vastaan. Teemme toimintoja, joissa sielu ei pysy perässä. Kiireen vuoksi laiminlyömme itseämme ja kohtelemme läheisiämme huonosti.
Sormet naputtavat, jalka vispaa, huokailuttaa ja potuttaa välillä suhteellisen ankarasti. Moni tuntee epämääräistä levottomuutta, pelkoa ja alakuloa. Arki ahdistaa. Mielen ja levottomuuden tasapainottamiseen tarvitaan aikaa. Ryhdytään miettimään ratkaisuja: alan vaihtoa, muuttoa maasta tai maaseudulle. Joudumme pohtimaan, miten saisimme elämän takaisin mielekkääksi. Haluaisin elää toisin, mutta miten? Mitä ne asiat ovat, joita kaipaan elämääni?
Ongelmaksi saattaa muodostua, että olemme ostaneet velalla niin paljon materiaalista turhaa, että olemme pistäneet itsemme taloudelliseen umpikujaan. On pakko painaa duunia, ettei tule vararikkoa. Ja entäs se luopumisen tuska sitten? Tuupataan sekin pian pinnan alle.
Usein vasta törmäys jäävuoreen, kuten sairaus, työttömyys, konkurssi, kurja rahatilanne, avioero, kuolema, vastoinkäymiset, pysäyttää. Kauhea tilanne, jota ei pääse pakoon. Alamme upota. Selviytyköön ken voi! Hyppäämme jääkylmään veteen ja mietimme, mihin suuntaan lähdemme kauhomaan.
Elämä ei ole hallittavissa, ja masennus valtaa mielen. Masennus on niin sietämätön tila, että siitä haluaa kaikin konstein eroon. Murehtimaan ei saa jäädä. Silloin kun pää menee pinnan alle, pitää katsoa miten valtava jääjärkäle siellä on, valtaisa määrä haaveita ja käsittelemättömiä asioita. Haaveita toisenlaisesta elämästä – jotka ovat toteuttavissa, jos vain päättää niin. Helppoa se ei aina ole. Jääkylmä vesi, kipu ja kuolemanläheisyys pelottavat. Mutta ne havahduttavat näkemään, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Vähemmälläkin pärjää.
Parasta kriisien ennaltaehkäisyä on opetella hidastamaan. Kun laivan vauhti ei ole liian kova, ehtii huomioida jäävuoret. On selvitettävä, mihin suuntaan haluaa mennä, tähystettävä ja tarkistettava kurssia vähän väliä. Olemme sekä oman elämämme tähystäjiä että kapteeneja.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
