Pohdin usein entistä ja nykyistä elämääni. Aikaa ennen ahaa-oivallustani, tyytyä vapaaehtoisesti vähempään, ja aikaa sen jälkeen. Elämäni on muuttunut niin äärimmäisesti, että vaikka elän samassa maassa, voisin yhtä hyvin olla vaihtanut maata ja sivilisaatiota. Ajoittain vieläkin olen jonkinlaisessa kulttuurisokissa.
On vaikea ymmärtää miksi toimin silloin, niin kuin toimin. Shoppailin, törsäsin, olin ajattelematon, annoin toisten ihmisten täyttää kalenterini, toisten odotukset ohittaa omat tarpeeni. Uskoin, että muut tietävät paremmin kuin minä, mikä minulle olisi hyväksi. Nyt minun on vaikea ymmärtää, miksi pelkäsin elämänmuutosta, vaikka siinä entisessä oli niin paha olla. Kannoin vastuuta ja huolta muista, vaikka minun olisi pitänyt olla terveesti itsekäs ja huolehtia itsestäni. Miksi odotin niin kauan, ennen kuin halusin oppia tuntemaan itseni?
Joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään. Mennyt on mennyttä eikä sitä voi muuttaa, mutta menneestä voi oppia. Pohdittava, mitä todella haluaa elämässä, ja elettävä sitä sitten todeksi. Minussa on vieläkin pieni itseni ruoskija, joten muistelen kuitenkin hiukan menneitä.
Kymmenen vuotta sitten kiinnitin huomioni etupäässä epäkohtiin. Halusin aina vain jotain, tietämättä itsekään mitä “se jotain” oikein oli. Halusin kaikkea mahdollista, ja olin nyrpeä. Nojailin asuntoni ovenkarmiin ja mittailin huonetta tyytymätön ilme kasvoillani. Katto oli liian matalalla. Olisin ehdottomasti halunnut korkeamman huonekorkeuden. No, sille ei voi mitään. Vai voisiko? Tekisinkö reiän kattoon? Se söisi yläkerran huonetilaa, mutta sitten ympärilläni olisi avaruuden tuntua. En ymmärtänyt avata kotini ovea ja nauttia ulkoilman avaruudesta. Mittailin ikkunoita ja mietin erilaisia verho- ja kangasmateriaaleja. Kangaskaupassa olisi mahdollisuus konsultoida verhoasiantuntijaa. Pitäisikö? Silloin en ymmärtänyt kerätä luonnosta löytämiäni sulkia ikkunoideni koristeeksi. Kodin sisustusta ja kaikenlaista ”kehitettävää” riitti. Kotini oli kiva. Miksi silti kiinnitin huomiota vain sen puutteisiin? Tyytyväisyyden sijasta olin tyytymätön. Tyytymättömyys ja kiittämättömyys ohjaavat kohti masennusta.
Kompastuin markkinamiesten ansaan, toiseen toisensa jälkeen. Lopulta kaaduin niin pahasti, että palikat päässäni loksahtivat kohdalleen. Yhtäkkiä en enää kiinnittänyt huomiota kaikkiin aineellisiin asioihin mitä minulle tarjottiin, vaan katsoin mihin askeleeni (ja rahani) sijoitin. Valpastuin. Lakkasin valittamasta, koska löysin kiitollisuuden. Enää en kiinnitä huomiota siihen mitä minulta puuttuu, vaan siihen mitä minulla jo on.
Elämä lahjoittaa kokoajan hyvää. Kirjoitan tätä aamutuimaan, mutta olen jo mielessäni ehtinyt kiittänyt sitä, että eilen täällä kävi nuohooja ja piippu on puhdistettu. Olen kiitollinen, että taloni on lämmin, ja voin lämmittää puilla. Ajoittain unettomuudesta kärsivänä ihmisenä kiitin, että nukuin hyvin. Valvotuista öistäkin kiitän, kun saan kuunnella hiljaisuutta, katsella tähtitaivasta ja kuunnella pöllöjen huhuilua.
Yritän olla pitämättä asioita itsestään selvänä. Me länsimaiset ihmiset herkästi pidämme. Mieti, jos jonain aamuna herätessäsi olisi sähkökatkos tai jos hanasta ei tulisikaan vettä? Kuinka päiväsi lähtisi käyntiin? Olen kiitollinen, kun tulen pihanperältä huussista, että sadevesitynnyrin vesi ei ollut vielä umpijäässä, ja sain pestä käteni kylmässä vedessä.
Söin aamupuuroni, ja kiitin mielessäni sitä tuntematonta henkilöä, joka on viljellyt luomukauraa, että saan nauttia terveellisen kaurahiutalepuuron. Kiitin talviuneen painuvaa luontoa puuroni päällä olevista mansikoista, jotka keräsin heinäkuun helteillä. Olen kiitollinen, että voin pimeänä aamun hetkenä palata ajatuksissani kesään. Olen kiitollinen, että saan kirjoittaa. Kiitos, että sain kertoa tästä teille.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki keskiviikkokolumnit täältä.
