Feodaalisessa yhteiskunnassa, keskiajalla, joutilaisuus oli etuoikeus, jota mielellään esiteltiin ja josta nautittiin. Joutilaina aikoina keskusteliin elämästä ja säästä, miekkailtiin, ratsastettiin ja soiteltiin.
1800-luvusta tuli käännekohta. Jo 1700-luvun puolivälissä joutilaisuutta alettiin kutsua stigmaisesti ikävystymiseksi, ja se koki todellisen läpimurtonsa 1800-luvun puolella. 1800-luvun porvarin taistelu statuksesta ilmeni tavaroiden arvostuksena, ja näin ollen hänen aikansa tuli käyttää hyödyllisesti. Ja kun porvari havaitsi olevansa jouten, hän oli valmistatumaton ja vaivaantunut, eli ikävystynyt.
Filosofi Kantin mukaan yhteiskunta oli saavuttanut kehityspisteen, jolloin ihmisillä oli mahdollisuus kuluttaa yhä enemmän aikaansa nautintojen etsimiseen. Toisin kuin aiemmin, kun enin aika kului tarpeiden tyydytykseen työn avulla.
Vaikka ikävystymistä pidettiin aluksi hyväosaisten ylellisyyssairautena, pian se alkoi olla leimallista myös alemmalle luokalle. Teollistumisen myötä monotoninen työ tehtaissa oli oivallinen kasvuympäristö ikävystymisen taimelle: Kun entisaikojen talonpojat ja käsityöläiset olivat sidoksissa suureen työmäärään esimerkiksi pelloilla tai tavarantoimituksessa, he olivat vapaita lähtemään työnsä tehtyään. Sen sijaan tehtaassa palkkatyöläinen ei omistanut aikaansa, sillä joku toinen oli ostanut sen häneltä; hän oli sidottu paikkaan riippumatta siitä, oliko hänellä jotain järkevää tekemistä vai ei. Työpaikalla alettiin ikävystyä.
Ikävystyminen tuli jäädäkseen. Nykyään viihdeteollisuus tekee rahaa ikävystymisen pelollamme. Aina kun ikävystyminen meinaa tulla, kaivetaan esiin jokin härpätin, joka viihdyttää meitä. Mutta ikävystyminen ei paradoksaalisesti vähene sillä, että koko ajan keksitään uusia keinoja sen karkoittamiseksi. Päinvastoin. Kant sanoi, että ajanviete ei ole parannuskeino vaan osa sairautta.
Ja työssä ikävystyminen: onko se vähentynyt työn tehostamisen myötä? Tuskin. Ikävystyttävää työtä pyritään karkottamaan viihdykkeillä. Mutta miksi? ”Koska ihmisellä on ikävää siksi, että elämältä puuttuu päämäärä ja merkitys, on ikävystymisen tehtävänä saada meidät huomaamaan juuri tämä”, vastaa norjalainen filosofi Lars Svendsen. Viihdytämme siis itseämme, jotta meidän ei tarvitsisi ikävystyä ja huomata työmme merkitysvajetta. Tai päämäärän tai merkityksen puutetta koko elämämme mittakaavassa.
Mutta juuri merkitysvaje erottaa toisistaan joutilaisuuden ja ikävystymisen subjektiivisen kokemuksen: joutilaisuudella on päämäärä ja merkitys, se on nykyhetken arvostamisessa. Vaikka alun alkaen positiivinen joutilaisuus ja negatiivinen ikävystyminen näyttäytyvät nykypäivänä erilisinä käsitteinä, molemmissa niissä saattaa haistaa stigman palaneen käryn.
Vaan alkaisiko aika olla taas kypsä keskiaikaiseen joutilaisuuden arvostukseen, jossa työn tehtyään (ei työajan päätyttyä) voisi nauttia hetkestä, elämän suuresta ilosta?
Lähde:
Peter Englund: Hiljaisuuden historia, WSOY 2005
