Vanhemmuus tuo esiin tunteiden kirjon, ihan varmasti. Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöistä asiaan liittyen on mielestäni se, miten nopeasti tunteet vaihtuvat laidasta toiseen! Olen ollut mukana yhden sun toisenkin kerran allaolevan (kuvitteellisen) tyyppisessä tarinassa, kuten varmasti sinäkin.
Peruskeskustelu, malli A
“Tässä on sinulle puuroa.”
“En halua puuroa.”
“Sinähän pyysit puuroa.”
“En syö.”
“Hei, tein sinulle puuroa, koska sinä nimenomaan itse halusit sitä.”
“Haluan leipää!”
“Rakas, nyt meillä on puuroa, kuten sinä toivoitkin.”
“Yäk.”
Joskus jaksan suhtautua huvittuneesti, uteliaasti tai myötätuntoisesti. Oloni on hyvä, vahva ja jotenkin tilanteesta irrallinen. Jaksan ymmärtää pienen ihmisen mielenmuutoksia, eivätkä vastaväitteet mene ihoni alle. Nehän ovat vain pienen lapsen omia kamppailuita, eivät minun.
-> Vanhemmuus on kypsyyttä, kykyä olla epäitsekäs, omalla esimerkillä opastamista!
Joskus taas oma harmistukseni nousee esiin. Ajatukseni suorastaan voitelevat rasitusta. Ensin tein pitkän työpäivän, sitten hain väsyneen lapsen/lapset tarhasta, tein hyvää ruokaa, leikin vaikka mitä kivaa, halin ja höpsöttelin. En olisi oikeastaan jaksanut keittää puuroa, mutta kun pieni niin kovin toivoi, venyin siihen hymyssä suin. On niin palkitsevaa nähdä lapsen ilahtuvan!
Mutta nyt puuro ei kelpaakaan. Väsymys, suru ja yksinäisyys kolahtavat esiin, ja minun tekee mieli kävellä ulos koko keittiöstä! Lapsikin vaikuttaa lähinnä kiittämättömältä nulikalta.
-> Vanhemmuus on uhraamista, väsymystä, omista rajoista tinkimistä, ainaista väittelyä ja patistamista!
Vedän henkeä ja juon vettä, selkä käännettynä lapseen päin. Haen hetken omaa tilaa, jotta voisin rauhoittua – suoraan sanottuna haluaisin käyttäytyä kuten aikuinen, enkä kiukutella vastaan: “Eipäs ole yäk!”
Juon hitaasti ja käyn mielessäni läpi, miten rasittavalta ja epäreilulta kaikki tuntuu juuri nyt. Onhan se nyt kohtuutonta ensin pyytää puuroa ja sitten valittaa siitä, että sitä saa!
Mutta toisaalta. Entä jos lapsi onkin kipeä, eikä siksi pysty syömään? Apua! Olinko äsken kohtuuton, vaativa ja kylmä vanhempi, joka ei osaa lukea tilannetta omalta lapselliselta ärtymykseltään? Ei kai lapsi oikeasti voi olla kipeä? Luin joskus lehdestä jostain ihmeellistä bakteerista, jota on ollut viime vuonna Hollannissa. Se aiheutti ruokahaluttomuutta. Ei kai lapsella voi olla sitä!? No ei tietenkään, mitä ihmettä minä sellaista edes ajattelen! Käännyn nopeasti vilkaisemaan lasta, ihan vain varmuuden vuoksi.
->Vanhemmuus on ikuista huolta, kipeää välittämistä, lapsen laittamista kaiken edelle!
Peruskeskustelu, malli B
“Kiitos. Oli hyvää.”
“Ole hyvä kulta! Ihanaa kun maistui!”
Nulikka on syönyt koko lautasellisen puuroa! Tai siis ei hän tietenkään ole mikään nulikka, vaan ihana oma rakas! Tiedänhän minä kuitenkin aina sydämessäni, että oikealta luonteeltaan lapsi on suloinen, järkevä ja ymmärtäväinen, maailman kultaisin oikeastaan.
Lapsi tulee halaamaan minua söpösti, kädet levällään. Painan kasvoni hänen ihmeellistä päätään vasten, poskeni hyväillessä hänen ihania hiuksiaan. Miten ihana, täydellinen ja rakkaudellinen olento lapsi onkaan!
En voi edes uskoa, miten paljon ärsyynnyin muutamasta höpsöstä sanasta. Ehkä lapsi huomasikin vasta pöytään istuessaan, että hänen lempileipäänsä onkin vielä jäljellä. Harmittaahan se, ja ymmärtäähän sen. Pieni rakas. Olipa turha riita!
->Vanhemmuus on uskomaton kokemus, etuoikeus, sydämen pakahduttavaa rakkautta!
Peruskeskustelu, malli C
“Olipa ihana halia oikein kunnolla, meillä oli niin kiva hetki! Menehän nyt iltapesulle.”
“En!”
Tunteita tulee ja menee. Sisäinen rauha pysyy ♥
Mitran rohkaisevat ja inhimillisen aidot kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi löydät tästä!
