Siinä hän nyt seisoo eteisessä. Lapsi tuoksuu erilaiselta. Puhtaalta, mutta vieraalta. Eri pesuaineilla pestynä. Hiukset, vaatteet. Sama tuttu hymy ja ilo. Kun tavataan ja halataan, puristavat kädet ympärillä tuntuvat tutulta. Ihan kuin hän olisi vähän kasvanut. Ei kai viikossa sentään?
Moni eronnut vanhempi tunnistaa tämän hetken, kun lapsi palaa kotiin oltuaan pidempään toisessa kodissaan. Vaihdetaan vanhempien kesken kuulumiset. Miten on mennyt, mitä tehty ja milloin on syöty. Tähän hetkeen kannattaa pysähtyä ja keskittyä olemaan läsnä. Kuuntele. Huomioi lapsi ja hänen läsnäolonsa. Mieti harkiten mitä sanot ja jätä sanomatta asiat, jotka voivat asettaa lapsen hankalaan tilanteeseen. Hyväksy hiljaa mielessäsi se, mistä et ilahdu, ja ilahdu kuulemastasi hyvästä. Kerro hyvä ääneen ja tee se näkyväksi.
Mitä meillä sen jälkeen tapahtuu, kun ovi sulkeutuu ja lapsen arki alkaa taas tässä yhteisessä kodissa?
Langan valmistuksessa on erilaisia vaiheita. Ainakin karstaus, kehruu, villan kehrääminen langaksi, langan kertaaminen ja viimeistely. Monia vaiheita on myös siinä, kun lapsi siirtyy kodista ja perheestä toiseen. Karstaamisen tavoitteena on saada kuidut yhdensuuntaisiksi. Lapselle villa on usein selvää, minulle välillä takkuista. Meistä kahdesta lapsi on elänyt toisen vanhempansa kanssa ne hetket, joissa on iloinnut ja nauranut tai ollut pettynyt. Minulla on ollut omat hetkeni. Tähän karstaamiseen menee kaksi tai kolme päivää. Aika riippuu mm. menneistä tapahtumista ja ikävän määrästä. Meidän molempien. Sen ajan se ottaa, että asettaudutaan taas samaan suuntaan.
Sitten alkaa kehrääminen. Se, kun ryhdytään tekemään villasta lankaa. Lapsen kokemukset ja tunteet omassa säikeessään ja minun omassani. Ja lapsen säikeessä myös mukana hänen toinen vanhempansa. Siinä on pätkiä joihin en kuulu, ja samaan aikaan kuulun joka kierteeseen. Jossain lapsen sydämessä mukana joka hetkessä molemmat vanhemmat. Nämä kaikki pitäisi saada kierrettyä yhteen. Kaikkien tunteet, toiveet ja odotukset arjesta ja elämästä. Kun säikeet kietoutuvat yhteen, syntyy kestävää lankaa. Ja lapselle ehyt arki.
Mietin, miten tämän prosessin ja vanhemmuuden tunteet voisi kirjoittaisi sanoiksi, jotta ne saisivat arvoisensa aseman ja merkityksen tapahtumissa. Tunteet, jotka tulevat heti jaetuiksi, sekä ne jotka jäävät vain mieleen ja sydämeen odottamaan omaa hetkeänsä tulla käsitellyksi. Se on raskasta, ennen kuin siihen tottuu. Suru väistyy joskus haikeuden tieltä. Nöyryys elämää kohtaan tuo tarvittavan lempeyden, armollisuuden ja hyväksynnän. Luopumisen opettelua. Kiitollisuutta, että elämässä on joku niin rakas, että häntä ikävöi. Joskus niin paljon, että se sattuu. Ja samaan aikaan rinnalla ilo! Suurimmaksi osaksi iloa lapsesta. Hän on täällä taas! Ja onnellisena juuri noin, pienissä hetkissä tässä ainutkertaisessa elämässään.
Voidakseen nähdä kaiken tämän, ihminen tarvitsee toivoa. Jokaisella on omat tunteensa ja ne ovat yhtä merkityksellisiä. Tunteiden tunnistaminen, erottaminen toisistaan ja toisten tunteista. Onko liian isosti sanottu, jos väitän että se ei ole vain tärkeää, vaan se on välttämätöntä?
Salla Frisk
asiantuntija
