Jos aina etsii jotain parempaa, voiko koskaan olla tyytyväinen siihen, mitä on nyt?

Seisoin ystäväni kanssa satumaisen kauniin vesiputouksen edessä keskellä vehreää viidakkoa. Putousta ympäröivät kalliot ja astuimme pieneen altaaseen, jossa viileä vesi kutitteli varpaitamme. Oli viidakon suhinaa lukuunottamatta hiljaista. Ohut pilvi suojasi kuumottavalta auringolta. Seisoimme hetken siinä ja päivittelimme veden ihanuutta varpaissa. Kunnes kyllästyimme. Kävimme vähän levottomiksi. Mitä seuraavaksi?

Ystäväni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Kiivetäänkö kalliota pitkin vesiputouksen päälle? Jos siellä meitä odottaa vielä uskomattomampi maisema, vielä suurempi vesiputous?

Olen tehnyt samaa ihan jokapäiväisissä jutuissa, ihan huomaamatta. Silloin harvoin kun olen tarvinnut vaikka juhlamekkoa. Olen juossut kaupasta toiseen, vaikka se ihan ensimmäinen silmiini osunut mekko sai henkeni salpaamaan. Ihana! Täydellinen! Silti riisuin sen, asetin takaisin tangolle ja kerroin myyjälle, että katselen vielä. Josko löytäisin jotain muuta. Sitten juoksulenkki pitkin putiikkeja niin, että syöminen ja juominenkin unohtuvat. Lopulta kävelen vähän häpeillen kolkuttamaan ovea, jota ollaan juuri sulkemassa. Otan tuon, jota aamulla sovittelin. Myyjä nyökyttelee tietäväisen ja vähän huvittuneenkin näköisenä päätään.

Huomaan ”vähän vielä paremman” tavoittelun myös työssäni. Luulen, että  kirjakustantajani antaa minulle enää vähän vähemmän hanakasti kirjan vihoviimeisiä vedoksia. Hän pelkää (ja kaiketi ihan syystä), että alan hänen sanojensa mukaan nysväämään. Miettimään olisiko tämä kohta parempi, jos lisäisi vielä vaikka toisen metaforan. Maalaisi vähän lisää. Vaihtaisi sanan vähän soljuvammaksi.

Jos aina haluaa jotain hienompaa, suurempaa tai näyttävämpää, löytääkö koskaan perille? Jos aina etsii jotain parempaa, osaako koskaan nauttia mistään hienosta, suuresta tai näyttävästä? Tarpeeksi hyvästä.

Kipuan vielä yhdet portaat, jotta näkisin pidemmälle. Kiipeän vielä yhden aidan yli. Jos sen takana oleva puutarha olisi omaani vehreämpi.

Mutta loputtomiin ei kannata kivuta, määrättömästi kiivetä, sillä silloin saattaa olla suurempi mahdollisuus pudota kuin saavuttaa suurempaa tai parempaa.

Kauneintakin maisemaa on vaikea arvostaa, jos miettii tauotta avautuuko seuraavan kukkulan takana jotain vielä upeampaa. Uskaltaisiko joskus sanoa, että juuri tässä on hyvä. Kaikki tämä on tarpeeksi. En kaipaa tähän hetkeen mitään lisää.

P.S. Tänään olen onnellinen siitä, missä juuri nyt seison. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä juuri nyt näen.

Kurkkaa puodista Johannan kirja Suuria hetkiä