Kirjoittaja Maiju Palin on vuoden vanhan poikavauvan kotiäiti ja uusperheen äitipuoli. Maiju kirjoittaa blogia nimeltä Uusperhe & Unelma Naiseuden Voima-sivulla.
Saamme rakkaudettomuuden usein perinnöksi.
Se on jokin sukupolvelta toiselle kulkeutunut häpeällinen kohta ihmisyydessä, jota ei ole haluttu katsoa ja kohdata vaan se on mieluummin vaiettu, ohitettu tai kielletty.
Rakkaus perimmiltään on oikeutta olla olemassa, hyväksyntää tulla nähdyksi ja kuulluksi kaikkinensa. Rakkaudella ja hyväksynnällä on parantava vaikutus, ne vapauttavat energiaa käyttöömme. Hyväksyntä vapauttaa meidät olemaan avoimia ja kohtaamaan muut ihmiset aidosti. Häpeä ja kieltäminen taas vie energiaamme koska ne vaativat aina strategioita, jotta voisivat lymytä näkymättömissä.
Kun olit lapsi vanhempasi saattoivat uhrata aikaa enemmän työlle, alkoholille, harrastuksille, sisaruksillesi tai televisiolle kuin sinulle. Olet ehkä menettänyt toisen tai molemmat vanhempasi liian aikaisin. Vanhempasi ehkä erosivat, kun olit lapsi tai ehkä sinut on adoptoitu. Ehkä et tullut muuten vain ymmärretyksi ja et saanut kaipaamaasi huomiota.
Meistä lähes jokainen on saanut jonkinasteisen rakkaudettomuuden kokemuksen kantaakseen – ja parantaakseen. Meillä kaikilla on työtä luoda isompaa rakkauden kokemusta maailmaan, ja useilla se alkaa siitä, että parannamme ensin sen osan itsestämme, joka jätettiin hoidettavaksemme.
Oletpa ihmissuhteessa tai yksin, kukaan toinen ei koskaan voi täyttää rakkaudettomuuden aiheuttamaa vajetta sinussa. Tuo kipua hohkaava tyhjä kohta on yleensä niin tuskallinen kohdata, että siihen päälle me yritämme keksiä kaikenlaista oheistoimintaa.
Ihmissuhde on yksi yleinen laastari, jota siihen koitetaan sovittaa.
Rakkaudettomuuttamme ei kuitenkaan kukaan muu voi paikata kuin me itse. Se tuska tarvitsee korjaantuakseen omaa oivallustamme, omaa läsnäoloamme ja parantuakseen aikaa joskus vain lyhyen hetken – sen välttely taas voi viedä koko eliniän.
Parhaassa tapauksessa toisen ihmisen tuki tuo ehdottomasti korvaamatonta lempeyttä tuskan kohtaamiseen, mutta kipu on kohdattava itse.
Olen kipuillut omia haavojani jokaisessa parisuhteessani. Ne ovat vaikuttaneet jokaiseen suhteeseeni, tiedostinpa sitä tai en. Nykyisessä parisuhteessani olen tullut tästä koko ajan tietoisemmaksi.
Minulla itselläni ei ole ollut elämässäni läsnäolevaa isää. Hän teki itsemurhan, kun olin reilu kaksivuotias. Samalla kertaa hän halusi tappaa lapsensa. Se oli hyvin lähellä, että hän olisi onnistunut perhesurma-aikeissaan. Olin teho-osastolla kaksi viikkoa toipumassa teräaseen iskuista, joita murhayritys minuun jätti. Minä selvisin, isäni ei.
Jo isän poissaolo jättää jonkinlaisen tyhjiön, mutta minä sain vielä jättiläismäisen trauman. En pelkästään kokenut tulevani hylätyksi, vaan koin olevani jollain niin syvällä tasolla epätoivottu, että koko olemassaoloni oli väärin. Minunhan piti kuolla, niin “väärä” olin.
Tuollaiset uskomukset tapahtuneesta tallentui alitajuiseen osaan minua, jonnekin minne pieni lapsi varastoi kokemuksiaan. Muistin ulottumattomiin, vaistonvaraiselle alueelle.
Kun tuo trauma aktivoitui minussa lapsena, se oireili psykosomaattisina tuskallisina selittämättöminä kipuina, teini-iässä masennuksena ja aikuisiällä päihdeongelmana, itsetuhoisuutena ja vahingollisina ihmissuhteina. Kesti pitkään ennen kuin aloin haluta tai osata ottaa vastuuta omasta tuskastani.
Lopetin juomisen. Lopetin pakenemisen. Aloitin matkan jolla olen edelleen. Aloin kohtaamaan tuskaani, jonka rakkaudettomuuden kokemus minuun jätti.
Tunnetasolle ja hyväksynnän tilaan voi olla vaikea päästä, koska olemme tottuneet elämään mielentasolta. Järkeilemme, selitämme tai vähättelemme. “Meillä ei ole oikeutta.” Tai tuntuu liian pahalta kokea se tuska, mikä meissä on, ja siirrämme sitä tulevaisuuteen kaikin tavoin. “Poissa silmistä, poissa mielestä.”
Emme kuitenkaan aidosti voi paeta sisäistä todellisuuttamme. Tunteet seuraavat koko ajan meissä. On jo tutkittua tietoa se, miten tunteet aiheuttavat sairauksia, niin mielen kuin fyysisen kehonkin tasolla. Voimme parantaa itseämme kohtaamalla itsemme rehellisesti.
Tunteita rehellisempää mittaria ei olekaan.
Jos jokin tuntuu pahalta, siinä on meille jokin viesti. Viesti ei välttämättä ole se, että kokemus olisi meille pahaksi, vaan se muistuttaa meitä jostain menneestä ja nostattaa meissä pintaan jotain joka joskus tuntui pahalta. Siksi kokemus voikin tässä hetkessä olla meille lahja. Lahja paranemiseen.
Kaikki kokemukset on varastoituneet meihin, vaikka emme niitä tiedosta muistavamme. Siksi pakeneminen on sikäli järjetöntä. Tunnetaso on sellainen minne logiikan, selittämisen tai järjen avulla ei pääse. Tunnetasolle pitää mennä kokemaan sinne varastoituneet tunteet. Ne pitää “nollata” hakemalla ne luokse, viipymällä niiden luona, läsnäolevasti, täydesti hyväksyen ja kokemalla ne uudelleen hyväksynnän kautta.
Tunteita ei pysty analyyttisesti ohittamaan tai selittämään pois. Tunteissa ei tarvitse myöskään velloa tai märehtiä. On mahdollista antaa itselleen turvaa vaikeassa tunteessa pelkästään olemalla, hyväksymällä, että tältä tuntuu nyt, minun ei tarvitse paeta vaikeata tunnettani. Oman hyväksyvän läsnäolon tilassa tunne saa tuntua ja nousta ja sitä kautta eheytyä.
Olen kokenut, että joskus oman tuskan parantaminen on juuri näin “yksinkertaista”.
Se tuntuu tuskalliselta – tuskan kokeminen on aina sitä, mutta muuta emme välttämättä tarvitse.
Kun ihmisessä itsessään alkaa olla tarpeeksi rakkautta itseään kohtaan tämä alkemia on mahdollista.
Aihe on synkkä, koska kipua aiheuttava tunne on pahin mahdollinen, jota väistelisimme viimeiseen asti. Ja se määrittää pitkälti elämäämme. Voisiko tuo kipu kuitenkin loppujen lopuksi olla ystäväsi? Voisiko maailmaa vahvasti muovaamasta aiheesta saada kevyen kohtaamalla se tosiasiana, asiaan kuuluvana, meille annettuna tehtävänä? Voisimmeko saada vertaistukea jo siitä ajatuksesta, että melkein kaikilla on samanlainen tehtävä?
Kysymys ei ole vain meistä. Kysymys on myös läheisistämme ja lapsistamme. Niin kauan kuin välttelemme oman tuskamme kohtaamista siirrämme sitä lapsillemme, ja se kulkee perintönä eteenpäin kunnes joku pysäyttää sen.
Kaunat, katkeruudet, pelot, epävarmuudet ja häpeä eivät poistu ennenkuin ne kohdataan ja hyväksytään. Ne eivät poistu piilottamalla, pakenemalla, valehtelemalla, puhumattomuudella tai kieltämällä. Nuo tunteet siirtyvät sukupolvelta toiselle perintöinä joita kukaan ei valinnut tai halunnut oikeasti.
Voisitko sinä olla se lenkki ketjussa joka katkaisee tuon jatkumon?
Voisitko sinä kasvattaa rakkautta rakkaudettomuuden tilalle itsessäsi?
Olla läsnä omille haavoillesi, omille rakkaudettomille kohdillesi ja vapauttaa itsesi tuskasta kohtaamalla se suoraan? Jos vastasit kyllä, miten voisit tehdä tästä kokemuksesta lempeämmän itsellesi?
Olet jo kärsinyt, miten voisit pudottaa sen harteiltasi?
Voisitko ottaa apua vastaan ja valita kohdata itsesi ja tunteesi rehellisesti?
Oman kokemukseni mukaan matkaa ei tarvitse tehdä yksin.
Kun teet päätöksen lähteä matkaan, maailma tarjoaa juuri sen tuen, mitä tarvitset.
Loput voimat tulet löytämään itsestäsi, uskotpa sitä tai et. Sinä olet vahvempi rakkaudessa kuin uskotkaan.
Teksti on julkaistu aikaisemmin Naiseuden Voima -sivustolla.
