Pari vuotta sitten menetin kaikki sanani. Oli turhauttavaa yrittää kirjoittaa tai puhua mistään, kun tuntui, että jokainen sana on niin rajallinen. Jokainen sana nimittäin kantaa ison määrän uskomuksia ja ennakkokäsityksiä sekä sanojen käyttäjälle että vastaanottajalle. Omien sanojen menetys liittyi siihen, että sanojen sisällöt ikään kuin valuivat pois. Oli turhauttaavaa olla vain hiljaa, kirjoittamatta. Oli sanoja mutta niillä ei ollut sisältöjä. Oli sisältöjä mutta niillä ei ollut sanoja.
Havahduin muutama päivä sitten taas samaan ilmiöön: On vaikea kirjoittaa, koska sanat ovat tyhjentyneet. Ne on taas ikään kuin imetty kuiviksi. Ei ole mitään, mutta silti on niin paljon.
Edellisellä kerralla jouduin paniikkiin, sillä olin epävarma, palautuvatko sanat vielä. Kyllä ne palautuivat. Ja jos voi jälkiviisaana analysoida, niin sanat palautuivat uudella täytteellä. Vanha lakaistiin mökistä ulos avoinaisesta ovesta, jotta uudelle oli tilaa.
Usein kun asiat toistuvat, on helpompi huomata taustalla vaikuttavat asiat. Nyt kun minusta tuntuu, että sanat ovat tyhjentyneet, ymmärrän, että uskomusten ja ennakkokäsitysten irtipäästämisessä on kyse siitä, että antaa egon vouhkaamisen hiljentyä. Juuri kun on oivaltanut jotain ja muodostanut siitä käsityksen, tai jonkinlaisen maailmankuvan, on päästettvä niistä irti. Annettava käsitysten mennä. On annettava uuden ymmärryksen tulla.
Egon vouhkaminen on sitä, että se haluaa lajitella asioita, kertoa totuuksia, rakentaa kokonaisuuksia, ymmärryksiä. Se haluaa, että kaikki on loogista vanhan ymmärryksen mukaan. Samalla sielu on hiljaa taustalla ja tarkkailee. Se katselee egon vouhkaamista, ehkä juo kupposen teetä (noin niin kuin kuvainnollisesti) ja on. Kun egosta päästää irti, sielu tulee näkyväksi. Se antaa kokemuksen, että kaiken voihkaamisen taustalla olemuksemme ON. Siinä on valtavasti viisautta, herkkyyttä, yhteistä. Sillä ei kuitenkaan ole tulevaisuutta tai menneisyyttä, ei uskomuksia eikä myöskään sanoja. Kun sielu muistuttaa syvimmästä olemuksestamme, kaikki konkreettisen maailman merkitykset katoavat.
Ja kuitenkin: ihmisinä elämme konkreettisessa maailmassa, kommunikoimme myös sanoilla, kiinnitymme sukumme historiaan, ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntaan. Olemme äitejä tai isiä, siskoja tai veljiä, työkavereita tai ystäviä. Tarvitsemme egoamme, jotta voimme elää ihmisinä ihmisten maailmassa, emmekä pelkkinä sieluina, henkinä.
Ymmärtämällä, että olemme kokonaisuuksia, jonka suhteet vaihtelevat eri elämänvaiheissamme, voimme myös tunnistaa ja tarkkailla egon kuolemia ja uudelleensyntymiä eli oivallusten konkretisoitumisia ja niistä irtipäästämisiä. Juuri kun olemme päässeet selvyyteen, kuka minä olen, mitä minä haluan tai mistä elämässä on kyse, on päästettävä noista käsityksestä irti. On hyvä löytää totuuksia, mutta totuuden voi löytää vain päästämällä irti pyrkimyksestä vangita totuus.
Voimme huomata, että välillä sielu tulee näkyvämmäksi ja muistuttaa olemuksestamme tai olemisestamme. Sielu ottaa sanattomia yhteyksiä ihmisiin, tuo egon kannalta kummallisella tavalla ihmisiä yhteen ja antaa kokemuksen, että sielu on tullut kotiin. Kuvainnollisesti: sielu hörppii teetä omassa lämpimässä pesässään kaikelta suojassa, katselee egon vouhkaamista kuin takkatulen rätinää ja kun hiilos sammuu, se hymyilee ja täyttää kaiken olevan. Antaakseen taas egon syttyä, palaa oman aikansa ja sitten muuttua hiillokseksi.
Tätä kirjoittaessani huomaan, että sanat ovat samat kuin aiemmin, mutta ne ovat saaneet sisälleen jotain uutta. Lukijalle ne tarkoittavat ehkä jotain eriä, vanhalle egolleni ne tarkoittivat jotain toista ja uusi egoni hakee käsitykselleni ankkuroitumispintaa totuudesta. Ja rivien välissä sielu hykertelee. Toivottavasti tavoitette sen!
