Kun aloin harjoittelemaan tietoista läsnäoloa, luulin sen olevan keskittymistä. Keskityin kainalot hikisinä ja otsasuoni pullottaen laskemaan hengityksiä ja lopettamaan ajattelun. Yritin pysäyttää alati lörpöttävää mieltäni saamatta aikaan kovinkaan kummoisia tuloksia. Luulin aidosti, että vain keskittymällä ja mahdollisimman puhtaalla suorituksella voisin saavuttaa mielentyyneyden. Jossain vaiheessa ajattelin ongelman olevan siinä, etten ollut vielä löytänyt oikeanlaista keskittymisen kohdetta ja niinpä kokeilin hengitysten laskemisen lisäksi muun muassa kynttilänliekin tuijottamista, useita erilaisia mantroja, numeroiden laskemista, ajatusten nimeämistä ja nenänpäähäni tuijottamista.
Sinnikkäällä harjoittelulla saavutinkin lopulta hehkuvia hiljaisuuden hetkiä meditaatiotyynyllä, mutta jostain syystä tyyneys ei oikein tuntunut koskaan kulkeutuvan arkeen. Harjoittelu väsytti enemmän kuin antoi energiaa. Minusta tuntui, että olin yrittänyt tukkia mieleni suun ilmastointiteipillä ja kun tietoisuusharjoituksen jälkeen otan teipin pois, mielelläni oli aika lailla sanottavaa teipityksestään. Tajusin lopulta, että olen itse asiassa jatkuvassa sodassa mieleni kanssa. Olin aiemmin yrittänyt pakottaa kehoni tiukkaan, kontrolloituun täydellisyyteen, ja nyt yritin tehdä mielelleni saman. Yritin pakottaa sen hiljaiseksi, tyyneksi ja selkeäksi. Oivallus oli sanalla sanoen mullistava. Tajusin, että minun oli löydettävä toisenlainen tie.
Minun täytyi löytää tapa, jossa en ollut jatkuvassa sodassa itseni kanssa. Lopulta löysin opettajia, jotka auttoivat minua tutkimaan mitä olin kuvitellut hyväksyvän tietoisen läsnäolon olevan. Minä olin ajatellut sen olevan vaikka mitä. Olin ajatellut sen olevan suoritus, johon kurinalaisuudellani voin päästä. Olin ajatellut sen olevan jonkinlaista hallittua ja hillittyä harmoniaa. Lähinnä tyyntä ja tyylikästä. Näin mielessäni hiljaisia, rauhallisia ihmisiä istumassa meditaatiotyynyillään tai haahuilemassa kävelymeditaation rauhassa puun lehtiä ihmetellen.
Halusin oppia kuinka voin olla läsnä itseni kanssa rauhallisemmin, vähemmän sotaisammin ja enemmän lempeämmin. Se tarkoitti myös uudenlaisen meditaation löytämistä. Tavan, joka ei ole niin sidottu tekniikkaan, vaan enemmän vain läheisyyteen sen kanssa mitä minussa kullakin hetkellä tapahtuu. Oikeastaan kyse on ennemmin tekniikan ja suorittamisen riisumisesta tai poisoppimisesta ja sitoutumisesta tai antautumisesta siihen, mitä kullakin hetkellä on. Meditaatio ei ole keskittymistä. Keskittyminen on aina kahtiajakoista. On joku, joka keskittyy ja toinen johon keskitytään. Meditaatio on rentoutumista tietoisuuteen, jossa kaikki on sallittua ja virtaavaa.
Paranemisessa yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä askelista on palata omaan paranemisen sitoumukseensa ei niinkään tekona vaan asenteena ja aikomuksena. Jokainen toipumisen tien kulkenut on takuuvarmasti hetkittäin vajonnut takaisin ojaan. Se on vääjäämätön osa paranemista. Harva paranee heti ja kerralla. Paraneminen ei ole suoritus. Se on rakkauden sallimista. Se on palaamista yhä uudelleen turvaan, selkeyteen ja myötätuntoon. Se on avun pyytämistä rikkinäisenä ja rikkirevittynä, ja avun vastaanottamista. Vaatii valtavaa rohkeutta nöyrtyä kipeältä tuntuvan totuuden edessä. Totuudessa on kuitenkin aina mahdollisuus. Totuus tekee vapaaksi ja siinä jokainen hetki on uusi mahdollisuus. Jokainen hengitys. Elämä on loputtoman armollinen. Se ei koskaan menetä toivoaan.
Sain eilen jakaa upean ihmisen kanssa jähmettynyttä, panssarin kaltaista rintakehää ja puristavaa painetta, kun hän yritti ilmaista omaa todellista tunnettaan. Omaa vihaansa. Hän oli pienenä oppinut, ettei vihaa ja omaa tahtoa ole turvallista ilmaista. Ainakaan äänekkäästi. Ainoastaan rakentavasti, etukäteen suunnitellusti ja hymy kasvoilla. Hintana oli turtunut ahmiminen ja patoutunut viha, joka naamioitui ainaiseen hymyyn ja ystävällisyyteen. Sain eilen kokea hänen kanssaan kauneinta tietämääni meditaatiota. Vapautumista, kun ihminen antaa luvan itselleen. Sain jakaa hetket, kun vanha kipu tuli ulos naamioitumattomana totuutena. Yksinkertaisina sanoina, jotka värisivät sitä mystistä kauneutta, joka on vain paljaudessa, haavoittuvuudessa ja totuudessa. Paraneminen on yksikertaisesti tietoisuutta, sallimista ja rakkaudelle luvan antamista. Kun kivun jälkeinen helpotuksen aalto huuhtoi asiakkaani yli, keho rentoutui, sydän pehmeni ja hengitys vapautui. Me molemmat täytyimme hiljaisuudesta, jossa on kaikki.
* Henriika
