Ennen kuin poika oppi kävelemään, hän istui usein kiven nokassa katselemassa taivaalle. Varpusia, lokkeja, variksia., kurkia. Poika katseli lintujen liitoa ja leikkiä ilmassa. Hän nauroi, kun lintu kaarsi komeasti vasten poutapivistä taivasta. Nauru oli niin valloittavaa, vapauttavaa, että joskus näytti siltä, että poika – tai ainakin jokin osa hänestä – nousisi ilmaan sen mukana.
Kouluikäisenä poika oppi käyttämään sahaa ja puukkoa. Joskus iltaisin, ennen nukahtamistaan, hän kyseli äidiltään, miten ompelukone toimii. Ja äiti kertoi. Poika vaati samaa seuraavana iltana ja taas seuraavana. Niin kauan kunnes hän oli varma, että muistaisi ja osaisi kaiken.
Vuosien ja vuosien ajan, kun poika tuli koulusta, hän piirsi suunnitelmia ja nikkaroi, sahasi. Hän ompeli jo kuin vanha tekijä. Jokainen päivä vei häntä lähemmäksi suurinta unelmaansa: jonain päivänä hän vielä aikoisi lentää – itse tehdyillä siivillä.
Kun poika oli 15-vuotias, äiti kysyi häneltä, mitä poika oli kaikki nämä vuodet ommellut. Äiti oli kyllä huomannut, että ompelukonetta oli käytetty. Valkoista lankaa oli kulunut monta rullaa. Poika empi. Hän olisi halunnut pitää salaisuuden siihen saakka, kunnes olisi pyytänyt koko perheen ihailemaan, kuinka hän lentäisi.
Vuosien varrella poika oli nähnyt unta liidoista ja tuulen kannattelusta. Noissa unissa hänen naurunsa oli nostattanut ilmaan yhä korkeammalle ja ilma oli ottanut siipien alle. Kesäisinä päivinä uimarannalla, kun muut lapset polskivat vedessä, poika istui kuumalla kalliolla ja matkasi mielessään merilokkien mukana. Hän toivoi, ettei olisi syntynyt ihmiseksi. Iltaisin hän rukoili, että pääsisi vapauteen. Syksyisin hän katseli taivaalle haikeana, tuolloin hän itki.
Poika kuitenkin oli rehellinen poika. Hän kertoi äidilleen unelmastaan. Saadessaan jakaa suuren, suuren salaisuuden, pojan silmät tuikkivat, hän nauroi ja tunsi lähtevänsä lentoon – enää vain siivet puuttuisivat, että tuuli saisi tehdä tehtävänsä.
Ihminen ei voi lentää, äiti sanoi pojalleen, ihminen ei voi lentää. Äiti piti suunnitelmaa järjettömänä ja vaarallisena. Hän päätti piilottaa ompelukoneen. Siipien osia äiti ei kuitenkaan koskaan löytänyt, ne poika oli piilottanut niin hyvin.
Aikuisuuden kynnykselle asti poika piirsi suunnitelmia ruutupaperille kynttilänvalossa, kun muut nukkuivat. Siipiä hän ei enää uskaltanut rakentaa, ettei jäisi kiinni.
Kului vuosikymmeniä. Mieheksi kasvanut poika näki aina välillä unta lennoista, liidoista. Aamulla hän naurahti ilottomasti pojanklopin hullunkuriselle unelmalle. Mitä hullutuksia, hulluuksia, järjettömyyttä, tyhmyyttä. Enää hän ei nauranut, ei ollut nauranut puoleen ihmisikään.
Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä poika näki ensimmäisten muuttolintujen palaavan. Hän tuijotti ikkunasta kohdistamatta katsettaan mihinkään, kun puhelin soi. Lääkäri soitti. Syöpä. Elinaikaa olisi muutama viikko, jos sitäkään.
Poika palasi ikkunan eteen. Kaksi viikkoa. Se ei olisi paljon. Samassa hänen katseensa terävöityi. Hän alkoi nähdä kirkkaasti. Hän näki taivaalla lentävät linnut. Hän näki ne aivan selvästi.
Poika käveli keittiöön, siihen kohtaan, jossa aikanaan äiti oli pyytänyt poikaa luopumaan vaarallisesta unelmasta. Poika palasi tuohon hetkeen ja sanoi tuikkivin silmin äidilleen, että aikoo lentää. Hän sanoi äidilleen päättäväisesti, että aikoo toteuttaa unelmansa, koska vain siten hän kokee elävänsä. Rypyt silmäkulmissa puristuivat yhteen ja poika alkoi nauraa, niin syvältä, että hän tunsi nousevansa ilmaan. Siivet, siivet – enää tarvittiin siivet!
Poika juoksi puuliiteriin ja kiipesi parvelle, jossa säilytettiin lautoja. Hän kömpi ahdasta seinän vierusta aivan parven perälle ja otti sieltä sanomalehdillä käärityn paketin. Yksi lehden päiväyksistä oli miltei 50 vuotta vanha. Mutta siivet, ne olivat kuin uudet.
Poika tutki tekemiään piirrustuksia ja laskelmia, ja yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että poika oli ollut viisas, erittäin viisas poika.
Sinä päivänä kevätaurinko paistoi iltaan saakka. Poika meni sille paikalle, jyrkänteelle, jossa hän oli ajatellut tekevänsä lentonäytöksen perheelleen. Kun hän katsoi jyrkänteeltä alas, hän nauroi niin, että tunsi nousevansa ilmaan – myös kaiku antoi lupauksen kannattelusta. Hän hengitti syvään, levitti siipensä ja kallistui eteenpäin.
Tuuli otti siipien alle, ja hän lensi.
© Sanna Wikström
