Jos tämä taantuma on selätetty, on kai edessä nousukausi. Mitä nousukausi ja talouskasvu tarkoittavat yksilön elämänrytmin kannalta?

Kanadalainen taloustieteilijä Peter Victor kävi puhumassa Suomessa syyskuun lopussa kohtuullisesta ja maltillisesta talouskasvusta ja mahdollisesta talouden supistamisesta.

Victorin lähtökohtana on se, ettei luonto enää kestä kasvua. Ihmisille hän kaavailee lyhyempiä työpäiviä ja onnea ilman rahatukkoja. Hän peräänkuuluttaa hyvinvointia.

Mutta mitä tapahtuisi hyvinvointiyhteiskunnallemme, jos rahaa olisi käytössä vähemmän? Pitäisi luopua jostain, eikö vain. Mutta voisiko hyvinvoivilla ihmisillä olla enemmän sellaista hyvinvointia, joka ei olisikaan riippuvainen rahasta?

Mietitäänpä asiaa yksilön kannalta: Tältä erää taantuma lienee takana. Monissa paikoissa työntekijöitä on vähennetty, jotta taantumasta on selvitty. Nyt on kasvun aika taas. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että pienemmällä työntekijämäärällä tehdään samat työt kuin ennen ? ja vielä vähän enemmän, jotta kasvu olisi mahdollista.

Jäljellä olevat työntekijät tekevät pitkää, tehokasta päivää. He ovat poikki iltaisin, keräävät voimia viikonloppuisin. Ilmapiiri on väsynyt. Kotona pinna saattaa olla kireällä. Kireys siirtyy suoraan lapsiperheiden ruokapöytään ja lasten kokemukseen arjesta ? ja elämästä. ”Älä tee niin kuin äiti tekee, vaan niin kuin äiti sanoo” ei valitettavasti toimi ? tässäkään ajassa.

Sen lisäksi, että aikuiset ajavat itsensä työkyvyttömiksi muutamassa vuodessa (mikä on talouskasvun ja rahalla ostettavan hyvinvoinnin näkökulmasta kallista), he riistävät lapsiltaan leppoisan lapsuuden, jossa vanhemmilla on aikaa ja voimia olla läsnä.

Tom Hodgkinson kirjoittaa Joutilaat vanhemmat -kirjassa:

”Lapsille ei pidä antaa sellaista käsitystä, että työnteko on kärsimystä. Rohkaise sen sijaan heitä ajattelemaan, että kaikenlainen työ voi olla nautittavaa, niin he raivaavat luonnostaan oman polkunsa elämässä sen sijaan, että typerästi ja nöyrästi hyväksyisivät heille lankeavan tulevaisuuden, jossa ei ole paljoakaan hurraamista.”

Kuka siis lopulta ylläpitää ja kustantaa rahalla ostettua hyvinvointia, jos yhä useampi aikuinen joutuu jättämään mielenterveytensä narikkaan, kun työvuosia olisi vielä jäljellä 30?40 vuotta? Tai uskaltavatko kolmekymppiset tehdä edes lapsia, kun eivät selviydy omasta arjestaankaan?

Carl Honoré kommentoi asiaa kirjassa Perhe paineessa?:

”Onhan lapsista ollut aina vaivaa. Mutta nykyään, kun odotukset on viritetty huippuunsa, taakka on muuttunut jo liiankin raskaaksi. Syntyvyys on romahtanut valtaosassa teollisuusmaita, ja lapsettomat ihmiset ilmoittavat olevansa ’lapsivapaita’, ikään kuin lapset olisivat ikävä herpes.”

Teemme siis ylen määrin töitä, jotta saamme säilytettyä kasvun ja sen myötä hyvinvointiyhteiskunnan sekä elintason. Maksamme tästä kallista hintaa: oman hyvinvointimme, elämämme ja lasten hyvinvoinnin ja elämän. Maksamme omalla ja lastemme hyvinvoinnilla järjestelmää, jota kutsutaan hyvinvoinniksi?

Jos ihmisellä on aikaa ja mahdollisuus myös levätä, harrastaa, syödä terveellisesti ja olla läsnä hetkessä, hän on tyytyväinen. Onko kuitenkin liian naiivia ajatella, että hyvinvoiva ihminen käyttäisi vähemmän rahalla ostettavaa hyvinvointipalvelua, kasvattaisi lapsensa ilman mielenterveyslääkkeitä ja yksinäisyydentunnetta, vaatisi vähemmän ja olisi tyytyväinen siihen, että aurinko nousee joka aamu?

KOLMEKYMPPISET KOMMENTOIVAT TYÖELÄMÄÄ:

”Yritän sopia viikko-ohjelmaani sellaisia menoja, että on pakko lähteä töistä normaalin työajan puitteissa. Muuten joutuisin tekemään joka päivä 10-tuntista työpäivää.” Mikko, rahastoalalla, 29 vuotta, ei lapsia

”Valmistuttuani en halua siihen oravanpyörään, jossa minut puristetaan kuivaksi kuin tiskirätti. Teen kaikkeni, että voin säilyttää mielekkyyden elämääni, ja se mielekkyys ei synny palkkaorjuudesta.” Marja, 31 vuotta, nykyään yrittäjä, ei lapsia

”Työmäärän mukaan arvioidut työtuntini ovat tällä hetkellä 62 tuntia viikossa, vaikka teen töitä tehokkaasti ilman kunnollisia taukoja. Esimieheni ratkaisu tähän on: käytä puolet vähemmän aikaa töiden tekemiseen. Ylityöt korvataan vapaina 1:1, eikä voida sanoa, milloin voin ylityötuntini pitää. Huono vaihtokauppa. En siis haluaisi tehdä ylitöitä, mutta vastaan projekteista asiakkaalle omilla kasvoillani.” Johanna, 30, projektipäällikkö, ei lapsia

”Stressistä johtuva vatsalaukuntulehdus pysäytti minut viime vuonna. Syynä oli stressi. Päädyin irtisanoutumaan työstäni, koska terveydelläni ei ole hintalappua.” Sonja, 28, media-alalla, ei lapsia

”Olen ollut vasta pari vuotta täysillä töissä ja jään nyt jo opintovapaalle, koska en jaksa luovan työn tekijänä olla jatkuvalla sykkeellä tehokas; luova työntekijä tarvitsee välillä helppoja kausia kyetäkseen keksimään uutta. Silti pelottaa ajatus siitä, että olisi vielä 35 työvuotta jäljellä. Minulla ei ole ollut ikuisuuksiin suunnittelematonta aikaa, sillä töiden ohessa olen opiskellut alaani ja hankkinut uutta osaamista visuaaliselta puolelta, koska työ vaatii ajanhermoilla pysymistä. Samalla koetan ylläpitää sosiaalisia suhteita ja kuntoani. Työ yksinkertaisesti vie liikaa energiaa: päivistä ei ehdi toipua ja kalenteri aikatauluttaa arkea ja viikonloppuja. Eihän elämä voi olla sellaista?” Niina, 32 vuotta, media-alalla, ei lapsia

(kommentoijien nimet muutettu)