“Mummi, sinä olet kyllä epämoderni!”
Lapsen kommentti vie minut hetkessä ajatusten pyörremyrskyyn. Alkoipa pään sisällä tapahtua liikettä. Epämoderni. Maistelen tuota sanaa ja varsinkin sen käsitettä. Minä vanhanaikainen? Huomaan nolostuvani, sillä luulin olevani kovinkin moderni mummo.
Itsepuolustusvaihde menee päälle suorastaan naurettavan nopeasti. En kuitenkaan ala puhua ääneen, vaan sukellan ajatusten maailmaan. Minäkäsitykseni vaatinee päivityksen, sillä “lasten suusta…” Sisäinen puolustuspuhe kuitenkin jatkuu: minähän pidän itsestäni huolta aamuisilla venyttely- ja joogatuokioilla, tanssin, pyrin syömään terveellisesti, kokeilen innoissani uusia ruokareseptejä, käytän nettiä keittokirjana, instailen kuvia ja videoitakin…
Äh. itsekehu ei kuulu vahvuuksiini, paitsi salaa, tietenkin. Siispä myönnän turvautuvani toisinaan jälkipolvien apuun tietokoneen ja älypuhelimen kanssa. Varsinkin uudet ohjelmaversiot tuovat eteen tilanteita, joista en omin avuin selviä. Tuollaiset tekniset ongelmat näyttävät sen tosiasian, että olen tapojeni ja tottumusteni sokeuttama. Ajat muuttuvat. En omassa lapsuudessani nähnyt untakaan tietokoneista saati kännyköistä. Tämän päivän lapset jopa alle kouluikäisinä käyttävät noita laitteita vaikeuksitta ja opastavat meitä vanhempiakin.
Vajoan taas muistoihin
Mieleeni tulee tapaus kansakouluajoilta. Taisin olla neljännellä luokalla, elettiin 50-luvun puoliväliä. Tunnilla lienee ollut puhetta radio-ohjelmista, kun eräs poika kertoi silmät loistaen isänsä luvanneen ostaa kotiin näköradion heti kun niitä saa. Koko luokka, opettajakin, rähähti nauramaan! Näköradio, haha! Poika näytti pettyneeltä luokan reaktioon, mutta sanoi isänsä lukeneen lehdestä, että Amerikassa niitä jo on. Emme silloin todellakaan tienneet näköradiosta, koko käsite tuntui tarulta. Emme aavistaneet, että jo seuraavalla vuosikymmenellä televisio alkaa olla yleinen myös täällä syrjäseudulla, kotikylälläni niitä oli ensin vain muutamassa kodissa.
Muistan vieläkin ensimmäisen näkemäni tv-ohjelman. Se sattui olemaan näytelmä vanhan miehen kuolemasta ja vaimon neuvokkuudesta saada miehen sielu – jonka hän oli ottanut paperipussiin – sisään taivaan portista. Tarina oli erikoisuudessaan oudon kiehtova, joten se jäi mieleen senkin vuoksi. Emma Väänänen ja Leevi Kuuranne olivat näytelmän pääosissa.
Mielenkiintoista olisi tietää, millaisia ovat tämän päivän lasten mieliinpainuneet kokemukset, kun he ikäihmisinä niitä muistelevat. Tiede ja tekniikka kehittyvät koko ajan huimaa vauhtia. Emme osaa nyt kuvitellakaan, mitä uutta on edessä, mikä mielikuvitukselliselta tuntuva saisi naurahtamaan?
Tovin kuluttua herään vihdoin todellisuuteen. Huomaan tuntevani kiitollisuutta lapsen kommentin aikaansaamasta ajatusten ravistelusta. Hiukan arastellen uskaltaudun kysymään, mitä hän mahtoi tarkoittaa sanomalla minua epämoderniksi.
Vastaus tulee nopeasti: “No, kun sinä aina kerrot noita vanhoja juttuja!”
