Olenko arvokas, jos en ole hyödyllinen?

Kuuntelin juuri Arto O. Salosen luentoa, jossa hän kysyi mielestäni merkittävän kysymyksen: tunnistatko halun ja tarpeen eron? Luennossaan Salonen toteaa, että perustarpeiden toteuttamisen jälkeen hyvinvointi ei lisäänny materiaalista vaurautta kasvattamalla. Salonen arvioi, että nykyään ”tarpeeksi on vähän enemmän” eli ”mikään ei ole riittävästi”.

Aiemmin aamulla viisivuotias tyttäreni kysyi minulta, että ”äiti, miksi lapset eivät saa palkkaa siitä, että käyvät omassa työssään eli päiväkodissa”. Vastasin hänelle jotakin tällaista: ”Kun ihminen tekee jotain, josta toinen hyötyy, toinen on valmis maksamaan siitä. Kun toinen maksaa käytetystä ajasta tai lopputuloksesta, käytettyä aikaa kutsutaan työksi”. Vastattuani tämän hänelle, minulle tuli kamala olo. Ja avaan vähän miksi.

Keskimääräisesti ihminen käyttää ison osan hereilläoloajastaan työn tekemiseen. Jos oletetaan, että vastaukseni tyttärelleni osui edes jollain tavalla kohdalleen, ihminen on ison osan hereilläoloajasta myös alttiina sille, että on hyödyllinen toiselle ihmiselle. Ja työssä sen mittari on raha. Jos olen hyödyllinen, saan rahaa.

mieli

Kuinka helposti tuo alkaa kääntyä toisinpäin: kun saan rahaa, olen hyödyllinen? Joka paikassa toitotetaan, että talous tarvitsee kuluttamista ja kulutusvoimaa – eli rahaa kiertoon. Olen hyödyllinen myös tälle yhteiskunnalle, kun saan rahaa, jolla voin ostaa jotain, mitä haluan tai tarvitsen. Onko hyödyllisyyden ja rahan suhde jopa niin tiivis, että työtön tai muuten rahaton kokee olevansa muille ihmisille ja yhteiskunnalle hyödytön?

Kuinka sulavan huomaamattomasti hyödyllisyyden kokemus rinnastuu ihmisarvon kokemukseen: kun olen muille hyödyllinen (jonka konkreettinen ilmentymä on raha), olen arvokas? Tai toisinpäin: en ole arvokas, jos en ole hyödyllinen.

Yhdistyessään nämä rahaan liittyvät uskomukset lyhenevät muotoon: kun minulla on rahaa, olen arvokas. Uskokaa tai älkää, mutta mieli on siitä kummallinen kapistus, että se yhdistelee huomaamattamme asioita, ajatuksia ja tunteita toisiinsa – vaikka niillä ei olisi suoraan tekemistä keskenään. Mieli muodostaa yhdistelmien perusteella kokonaisuuden, jota usein kutsumme kokemukseksi, joskus myös totuudeksi. Usein nämä yhdistämiset ovat niin tiedostamattomia ja automaattisia, että emme huomaa niitä.

Minusta saattaa esimerkiksi tuntua, että tarvitsen uuden paidan. Joku voisi sanoa, että ei, ei se ole todellinen tarve, koska sinulla on paitoja kaapissasi – pysyt kyllä lämpimänä ilman uutta paitaakin; se on haluamista. Mutta jos katson uskomusjärjestelmääni syvemmälle, sinne saakka, missä vapaus ansaita ja kuluttaa rahaa yhdistyy hyödyllisyyteen, joka yhdistyy ihmisarvon kokemiseen, olen perustarpeiden äärellä. Sillä ihmisenä tarvitsen kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudesta.

Monen mutkan kautta paidasta on saattanut tullut konkreettinen hätähuuto tyydyttymättömästä perustarpeesta tulla arvostetuksi ja myös olemassaolevaksi. Se on jonkinlainen ankkuri yhteiskuntaan ja muiden ihmisten sekaan. Samalla raha saa aikaan sen, että ihminen joutuu arvosteltavaksi ja arvotettavaksi hyödyllisyytensä kautta.

Mutta en halua opettaa lapselleni, että ihmissuhteet tai suhde olemiseen on vaihdantatalouden määrittämä hyötysuhde. Enkä halua opettaa hänelle, että hänen arvoaan ihmisenä mitataan vaihdannan tehokkuuden kautta. En halua, että hänen tarvitsee jokainen päivä huhkia, tuskastua, suorittaa ja palvella kokeakseen arvostusta ihmisenä.

Eikä sinunkaan äitisi toivoisi. Sillä olet riittävä koko ajan. Ja arvokas. Vaikka et eläessäsi olisi enää hyödyksi kenellekään.

Kalenterit OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image