Jouluna oli aikaa miettiä kaikenlaista. Tarpeellista, joutavaa, hämyistä ja itsestään selvää. Fundeeramisen lisäksi joulunaika kului perheen kanssa. Käytiin useampikin kertaan tervehtimässä ainoaa elossa olevaa edellisen sukupolven edustajaa, eli äitiäni. Äiti, joka lähentelee 90 vuotta, elää kohtuullisissa sielun ja ruumiin voimissa. Hänen kanssaan voi vielä keskustella vaikka muisti harhailee ja jalat ilmoittevat halustaan olla vapaalla.
Meillä on hyvät välit. Sekä oman perheeni sisällä, että meidän ja äitini välillä. Lapsuuden perheessäni asiasta oli arpajaisia vähän väliä. Vaimoni tulee hyvin toimeen äitini kanssa ja pitää tätä ottoäitinään. Hän kampaa ja silittää äitini hopeisia hiuksia. Levittää rasvaa kuivuvalle iholle, asettelee huivin kaulaan, halaa ja silittää poskea. Kaikki on hyvin – sanalla sanoen erinomaisesti. Suhteet ja kanssakäyminen ovat kaikin puolin mukavassa kuosissa.
Äitini ja minun välit ovat myös hyvät. Puhumme puhelimessa joka päivä, autan häntä kun tarve ja mahdollista. Käydään sukulaisissa, pankissa ja lääkärissä, eikä suukopuun juuri ole tarvetta. Erästä asiaa kuitenkin heräsin itsekseni kummastelemaan. Vaikka äitini ja minun välini ovat tavallaan lämpimät, miksi en koskaan halaa äitiäni. Taputan kyllä olkapäälle, pidän kädestä ja asettelen vatteet suoraan. Mutta sen lähemmä äitiäni en osaa mennä.
Fyysinen erillisyys
Sanot ehkä, että en ole tottunut halaamaan, että se on minulle vierasta. Niin voisi olla, mutta ei ole. Mielestäni on hieno halata ihmisiä tervehdyksesi ja perheen nuorempi sukupolvi pitää intoani halata jopa kiusallisena. Mikä siis pidättelee minua halaamasta omaa äitiäni? Häntä jota vielä ehtisin halata, kunhan vain saisin sen tehtyä tavalla, joka tuntuisi tarkoituksena täyttävältä – ei vain muodollisuudelta.
Suhteeni äitiin ei ole fyysisesti läheinen. En muista lapsuudestani tai nuoruudestani yhtään kertaa, että me olisi halattu. En muista kertaakaan istuneeni äitini (en sen puoleen isänikään) sylissä. En myöskään muista yhtään kertaa, että minut olisi otettu lähelle tai pidetty kädestä kiinni, silloin kun sitä olisin tarvinnut. En sano, etteikö moisia asioita olisi tapahtunut, mutta yhtään niistä en kykene muistamaan. Olemme kasvaneet saman katon alla, mutta fyysiseen erillisyyteen. Eikä kyse ole minusta yksilönä. Se oli perheen kulttuuri, joka koski kaikkia.
Ei äitini vieläkään halaaja ole. Hän vieroksuu ihmisiä, jotka tulevat ”liian lähelle”. Ainoa haluttu poikkeus lienee vaimoni. En ole kysynyt, mutta uskon, ettei hän halaamistani varsinaisesti edes kaipaa. Sillä tuskin on hänelle arvoa. Enkä myös minä näe halaamista itsetarkoituksena. Se sopii henkilöille, joille tämän tyyppisellä läheisyydellä on merkitystä.
Kysymyksiä
Mikä saa minut sitten miettimään asiaa? Ehkä se, kuinka vaikea tällaisesta asiasta on puhua. Voi olla, että mietin sitä, kuinka moni vanhus kuolinvuoteellaan miettii sitä, miten etäällä hän on läheisistään elänyt. Ehkä mietin itseäni ajattelemassa äitiäni sitten, kun hän on kuollut – sitten kun mahdollisuutemme olla lähekkäin tässä fyysisessä maailmassa ovat ohi. Voi olla, että mietin asiaa, koska en osaa asettaa fyysistä läheisyyttä raameihinsa – antaa sille selkeätä merkitystä äitini ja minun suhteessa. Mietin varmaan myös sitä, pitäisikö minun miettiä koko asiaa.
Nuo kysymykset – sen eron ja peilin tilanteeseen tuo vaimoni. Hän halaa luotevasti äitiäni ja häntä äitini halaa yhtä luotevasti. On ilo nähdä tuo lämmin, luottamuksellinen ja herkkä suhde. Heidän suhteensa on nuoremman aikakauden ja erilaisten olosuhteiden tuote, kuin äitini ja minun. Heidän suhteensa ei ole koskaan kasvanut erillisyyteen.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
