Tein pari viikkoa sitten, kirjan ja ruusun päivän viikolla, Facebookissa pyörineen tehtävän: Ota lähin kirja, valitse sivulta 52 viides lause. Tuo lause kuului näin: ”On merkittävää, että syövän huomaa usein sitä itse sairastava, joka tuntee energiansa yhtäkkiä heikentyvän tai mielialansa vaihtuvan selittämättömästi masentuneeksi tai epämääräisen levottomaksi.”
“Oho!”, pääsi suustani. Mieheni on nimittäin parhaillaan syöpähoitojen loppusuoralla. Eikä kirjalla ole mitään tekemistä syövän kanssa. Vaikka Facebook-tehtävässä kiellettiin paljastamasta kirjan nimeä, paljastan sen nyt. Kyseessä oli hieno Deepak Chopran kirja Vapauta energiasi, toteuta itseäsi (Otava 2011).
Haluan jakaa myös kuudennen lauseen kanssanne: ”Qigong nimittäisi tätä ilmiötä qin virtaamisen estymiseksi, kun taas länsimainen lääketiede ryhtyy toimenpiteisiin vasta konkreettisempien fyysisten muutosten ilmaannuttua.”
Qin eli energian virtaamisen tai sen estymisen voi tunnistaa vain kuuntelemalla itseään. Mutta silti me länsimaalaiset kuuntelemme mieluummin muita, muiden odotuksia, vallitsevaa rytmiä ja odottelemme patin ilmaantumista. Otamme elämän vaatimuksen annettuna ja yritämme täyttää odotuksia: Puskemme vielä silloinkin, kun väsyttää. On pakko. On velvollisuus.
Samalla kun reagoimme ensisijaisesti ulkoa tuleviin viesteihin, oman energian kuuntelemisen taito surkastuu. Alamme uskoa, että kun on ollut kolme päivää sairauslomalla, on pakko palata töihin – vaikka särkylääkkeen voimalla. Kun väsyttää, juomme pannullisen kahvia. Kun tulee nälkä, syömme mitä nopeimmin saa. Kun olemme paineen alla, joku polttaa tupakan, joku hakee lohdutusviinerin ja joku ottaa kännit. “Raskas työ, raskaat huvit” oikeuttaa meidät juoksemaan itseämme karkuun. Olemme oppineet keinoja, jotka vieraannuttavat meidät itsestämme.
Sitä mukaa kun turrutamme esimerkiksi syövän syntymisen ensimerkkejä, kuten väsymystä, vippaskonsteilla, syöpää sairastavien määrä kasvaa. Joka vuosi todetaan 27 000 uutta syöpätapausta. Hoidot ovat kehittyneet paljon, mutta kukaan ei tunnu osaavan vastata siihen, miksi sairaus lisääntyy, vaikka siitä tiedetään yhä enemmän.
Väitän, että jos hidastaisimme tahtia sen verran, että pystyisimme kuulemaan itseämme, syövät vähenisivät. Jos lepäisimme flunssamme loppuun, jos nukkuisimme kun väsyttää, jos söisimme kehoamme ravitsevaa ruokaa, jos emme keräisi paineita kuin Plussa-pisteitä, jos emme joutuisi purkamaan paineita syöpää aiheuttavilla aineilla. Jos.
Vähitellen alkaisimme huomata oman energian virtaamisen tai virtaamattomuuden. Kun huomaisimme muutoksen, reagoisimme siihen. Sitä kutsutaan ennaltaehkäisyksi. Tai kulttuurieroksi: idässä hoidetaan terveitä ihmisiä, lännessä sairaita. Mutta länsimaisessa lääketieteessä energia onkin hömpötystä. Eihän sitä voida mitata senteissä. Syöpäkasvaimen voi.
Neljä senttiä. Siitä lähdettiin. Näen, miten säteet ja sytostaatit tappavat kasvaimen mutta kuihduttavat myös viimeiset energian rippeet.
Viikon päästä meillä heitetään viivotin tarpeettomana roskiin. Siitä eteenpäin alamme itse kukin kysellä painokkaasti: miltä minusta tuntuu? Ja mikä tärkeintä: vastaamme siihen.
Aiemmat keskiviikkokolumnit näet tästä
