Ostin taannoin pisaran mallisen korun, josta tuli nopeasti lempikoruni. ”Ihana koru!”, huomasivat monet ystävistäni. Kieltämättä se oli siro ja kaunis, sen kovera muoto teki siitä katseenvangitsijan. Kun lapseni oli reilun vuoden ikäinen ja hän näki korun kaulassani, hän havaitsi jotain, mitä yksikään aikuinen ei ollut vielä tehnyt: ”Nam nam”, tytär kommentoi. Niinpä. Koru oli tehty lusikasta.
Tämä lasten ja aikuisten erilainen näkökyky on pyörinyt paljon mielessäni, kun olen tehnyt suunnitelmaa omalle yritykselleni ja sen toiminnalle: mitä minulta jää näkemättä vain sen vuoksi, että olen tottunut näkemään asiat tietyllä tavalla? Olenhan oppinut, kuten muutkin aikuiset (paitsi korusuunnittelija!), että lusikka ei roiku kaulassa. Siksi siis objekti, joka roikkuu kaulassa ei voi olla lusikka. Ja siksi en pysty näkemään selvää lusikan muotoa korussa, enkä tunnista sitä lusikaksi.
Olen vaikean haasteen edessä: Minun pitäisi päästä ulos siitä totutusta ja yleisesti kannatettavasta tavasta tehdä töitä nyt, kun minulla on siihen mahdollisuus. Silti ajatukseni kulkee sitä rataa, jossa lusikka on ruokailuväline, jolla lapataan ruokaa suuhun, minkä jälkeen se tiskataan ja otetaan taas samaan käyttöön uudelleen. Vaikka lapseni on nyt todistanut, että olen väärässä.
Olen siis väärässä. Tämän ymmärryksen myötä voin väittää työn tekemisen tavasta, että
1) töitä ei välttämättä tehdä yhdeksästä viiteen(+),
2) ainoa työn tekemisen muoto ei ole oman ajan myyminen yritykselle X,
3) menot eivät määräydy kiinteän kuukausipalkan mukaan,
4) työn ja vapaa-ajan välisen kontrastin ei tarvitse olla niin suuri, eli työn ei pidä hallita elämää ja taas toisaalta vapaa-ajan ei tarvitse olla niin ylikorostunutta (tämä pätee myös eläkkeelle siirtymiseen)
5) sama työnteon malli ei voi sopia kaikille,
6) kasvu ei ole yrityksen perustamisen edellytys tai tavoite.
Okei. Nyt olen päässyt yli siitä ajatuksesta, että lusikka on pelkkä ruokailuväline. Mutta nyt pitäisi nähdä sen uudet käyttömuodot. Hain vauhtia Naisyrittäjyyskeskuksen yritysneuvojalta ja aloin uskoa ja oivaltaa, että
1) töitä tehdään silloin, kun se parhaaksi nähdään (esimerkiksi olisi järjetöntä tehdä paljon töitä sadonkorjuuaikaan, koska ilmainen ruoka mätänisi pihalle),
2) en halua myydä aikaani vaan tuotetta tai palvelua, josta on sovittu korvaus (kun olen hommani hoitanut, siirryn viheltelemään),
3) lasken kiinteät kuluni ja mitoitan työmääräni kiinteiden kulujen mukaan, loppu aika jää muuhun (voisin loputtomasti tehdä myös yrittäjänä pitkää päivää ja pyrkiä maksimaaliseen tuottoon ja hulppeampiin elinoloihin, mutta silloin kieltäytyisin näkemästä lusikkaa muuna kuin ruokailuvälineenä)
4) työ on osa elämää – ei elämä itse; näin ei ajaudu haaveilemaan helpommasta elämästä, koska elämä on jo tasapainoista (hidastaminen ei tarkoita helppoa luksuselämää vaan tasapainoista arkea),
5) miten jokaiselle ihmiselle jokaisessa elämäntilanteessa voisikaan sopia samanlainen tapa tehdä töitä?,
6) yrityksen tavoite ei yksioikoisuudessaan olekaan kasvu, vaan itsensä työllistäminen ja sen myötä hyvinvointi (yritysneuvoja kertoi minulle, että Helsingin kauppakorkeakoulussakin on havahduttu huomaamaan tämä).
Kaikki nämä oivallukset siis lähtivät lapseni puhtaasta kyvystä nähdä asioita ilman jumittuneita ajatuskehyksiä. Samalla ”ajatuspuhtaudella” syntyvät varmasti myös tulevan yritykseni innovaatiot tai kekseliäät palvelut.
Ja mikä parasta: samaa puhdasta näkökykyä voi soveltaa kaikilla elämän osa-alueilla.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
