Kesän päättyessä olen muistellut lapsuuden kesiä. Ne muistuvat mieleen suloisina ja huolettomina. Parempina kuin aikuisuuden kesät. Lapsuuden kesiä sävyttivät kiireettömyys ja rauhallisuus. Kellosta loppui veto. Aamulla sai nukkua niin myöhään kuin nukutti. Mökissä leijui mummon pannukahvin tuoksu. Almanakka tyhjeni, seurasimme siitä ainoastaan kuun vaiheita ja kalan ottiaikoja. Kissoille piti saada särkiä ja mummolle savulahnaa. Tässä tärkeysjärjestyksessä.
Arjen askareet tuntuivat leikiltä. Aamuisin, saatuani silmäni auki, lähdin veneellä hakemaan talousvettä naapurin lähteestä. Samalla tarkistin katiskat. Sillä välin mummo oli yleensä jättänyt vadillisen tiskattavia astioita polun varrelle. Kannoin vedet talolle ja lähdin takaisin rantaan tiskaamaan. Riivin tukollisen heiniä mukaani, ne toimittivat tiskiharjan virkaa. Järvessä tiskaamani astiat nostin laiturille alassuin kuivumaan.
Jos lika ei irronnut astioista, upotin ne veden alle ja päästin irti. Seurasin kuinka lautaset, lasit, purkit ja purnukat leijuivat järven pohjaan. Palasin joidenkin tuntien päästä katsomaan joko kalan poikaset olisivat saaneet astiat nypittyä puhtaiksi. Joskus joku haarukka tai lusikka meinasi karata vesikasvillisuuden kätköihin.
Pyykitkin pestiin käsin. Pyykkinaru oli omituisen lyhyt, siksi osa pyykeistä heitettiin koivun oksille kuivumaan. Odotin usein äitiä kesäpaikkaamme. Harvoin hän tuli. Mutta jos hän tuli, hän saapui neljän onnikalla. Naapurin lehmät kerääntyivät niihin aikoihin veräjälle päin lypsyä varten ja saatoin arvioida, että jos äitiä ei kohta näkyisi tiellä, ei hän sinä päivänä tulisi.
Jos ystäville tai sukulaisille oli asiaa, kirjoitimme kirjeitä tai lähetimme postikortin. Ehkä kerran koko kesän aikana tuli niin tärkeää asiaa, että piti mennä naapuriin kysymään saisiko soittaa. Jätimme markkoja pöydän reunalle kiitokseksi.
Ei ollut kännyköitä, tietokoneita tai sosiaalista mediaa. Kun radiosta loppuivat patterit, uusia oli mahdollisuus saada kerran viikossa kauppa-autolta. Hyvin ehdimme kauppa-autoakin odottamaan, joka oli yleensä aikataulustaan kaksi tai kolme tuntia myöhässä.
Milloin kadotamme hetkessä elämisen, tietyn peruspositiivisuuden ja huolettomuuden? Koska alkaa porkkanan perässä juokseminen? Läpijuostut kesät, suoritukset ja itsensä ruoskiminen. ”Sitten helpottaa, kun saa tämän ja tämän projektin tehtyä.” Vaan ei helpotakaan, kun tilalle tulee aina uusia suoritteita.
Miksi asetamme aikuisena itsellemme niin paljon kieltoja, rajoituksia, sääntöjä ja velvollisuuksia?
Vieläkö tämän päivän lapset pystyvät kokemaan ajattomia ja huolettomia kesiä?
Olivatko lapsuuden kesät todellisuudessa aina niin lämpimiä ja paistoiko silloin aina aurinko? Unohtuvatko ikävät asiat ja hyvät muistot korostuvat? Muistan kesän, kun satoi kokoajan. Heinät homehtuivat seipäille. Eräs kesä oli hyvin kylmä ja kesäkuussa satoi lunta. Lehmät juoksivat hännät pystyssä sitä pakoon. Nukuin heinäladossa, pääskyset seuranani, kun äiti tuli maalle ryyppäämään. Huonotkin muistot saavat ajan kuluessa kultareunukset.
Enää ei ole mummoa eikä äitiä. Pääskystenkin määrä on vähentynyt, kun ei ole latoa eikä lehmiäkään. Vaikka joskus haluaisin palata lapsuuden kesään, edes yhdeksi päiväksi, menneisyyttä ei saa takaisin. Voin kuitenkin rakentaa aikuisuuden kesistäni lapsuuden kesän kaltaisia, sillä aikuisena minä saan määrätä leikin säännöt: ”Kapteeni käskee: pysähdy!” Pysähtyminen tuo onnea.
Ihana kesä on mennyt, mutta”Kapteeni käskee: säilytä auringonpaiste sydämessäsi!”
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
