Jos heräät voivotellen, että taas pitää mennä töihin, on kiire, pitää hoitaa se ja tämä, ulkona on inhottavan tuulista… on olo aika negatiivinen heti aamusta. Suorittava asenne ei rajoitu vain aikaan, jolloin kalenterisi on täynnä, vaan nämä ajatukset surraavat päässä kuin tavan vuoksi myös vapaalla.
Yksi yleisimmistä sanoista tällaisen asenteen vallitessa on pitää. Pitää mennä töihin. Pitää tehdä ruokaa. Pitää hakea lapset. Nämä asiathan ovat todellinen lottovoitto.
Sinun ei tietenkään pidä yrittää arvostaa surkeaa työpaikkaa, jossa et viihdy, tai muutenkaan feikata olevasi huippufiiliksissä, jos et ole. Mutta asenne on kumma juttu.
Usein asenteemme on ihmeellisen nihkeä hetkissä, joissa ei ole mitään vikaa.
Katsomme elämää negatiivisen linssin läpi hetkissä, joita voisimme oikeasti arvostaa.
5 vinkkiä asenteen muuttamiseen
Kun heräät, ota kasvoillesi hymy ja kiitä edessä olevasta päivästä. Elämä on ihmeellinen kokemus ja lahja. On traagista, jos se valuu sormiemme lomitse, kun valitamme siitä että lempihupparimme onkin vielä pesukorissa.
Arvosta sitä, mitä sinulla on. Keskity siihen ihan oikeasti. Et jaksa kävellä kauppaan? Pystyt kävelemään, mikä on oikeastaan ihan mieletön juttu. Et pysty kävelemään? Jos sinulla on toimiva apuväline, voit olla todella kiitollinen. Liian usein katseemme siintää johonkin, joka on näennäisesti eteen ja ylös. Jollain näyttää olevan jotakin enemmän kuin minulla. Harva ajattelee, että minulla on oikeastaan todella paljon – vaikka olisikin.
Korjaa asennettasi pitkin päivää. Jos tympeä fiilis valtaa sinut, voit napsahtaa siitä irti koska tahansa. Tympeä asenne jatkuu vaikka päiväkausia, jos sen vain antaa jatkua. Se on suojakuori. On herkkää kohdata maailman ihmeet sydän auki, sillä meidän pitää esittää tehokkaita ja virtaviivaisia yksilöitä. Kuka päättikään, että se on meille luontaisin tapa olla? Silti ihailemme lasten kykyä nähdä ihmeet joka hetkessä ja tarttua niihin innokkaasti. Koska meillä on sama halu sisällämme. Se on luontaisin asenteemme.
Dress to impress. On todella vaikeaa olla surkeana, kun on puhdas ja raikas sekä pukeutunut kauniisti ja mukavasti. Joskus ensimmäinen askel on nousta ylös sohvalta, laittaa nuhjuiset vaatteet koneeseen ja antaa veden huuhtoa negatiivisuus iholtaan!
Rakasta itseäsi. Muokkaa asennettasi itseäsi kohtaan vähitellen – kaksi sanaa kerrallaan. Löydät tästä vinkistä kokonaisen artikkelin täältä!
Kesällä olet saattanut viettää tavallista enemmän aikaa perheesi ja läheistesi kanssa. Joskus erityisherkälle tällainen tiivis yhdessäolo saattaa olla haastavaa ja kuormittavaa, vaikka yhteinen aika olisikin muutoin mielekästä.
Kun sitten lomat loppuvat ja arki alkaa palaamaan tutuille urilleen, itse ainakin huomaan tuntevani myös helpotusta. Saan olla enemmän yksin ja hengähtää. Tämä kaikki voi tuntua monesti hyvin ristiriitaiselta ja herättää sisäistä kamppailua. Mutta kun olen opetellut olemaan itseni puolella, olen samalla opetellut myös suhtautumaan herkkyyteni lempeämmin ja hyväksymään sen kaikissa muodoissaan.
Miten erityisherkkyys vaikuttaa kesällä?
Erityisherkkyydellä on keskeinen rooli omassa jaksamisessani. Tarvitsen paljon omaa aikaa, yksinoloa ja lepoa sekä tilaa palautumiselle. Kesällä on kuitenkin enemmän elämää ympärillä ja etenkin elämyshakuisena sitä haluaisi myös mennä ja kokea kaikenlaista.
Elämyshakuisen herkän sisäinen ristiriita on suuri ja meidän täytyykin olla tarkkana tunnistaaksemme potentiaalisen ja melko kapean vireystilamme. Usein tuntuu, että olisi toinen jalka kaasupolkimella ja toinen jarrulla. Itselläni käy edelleen välillä niin, että elämyshakuisena ahmin liikaa tapahtumia ympärilleni ja uuvun. Joudun säännöllisesti muistuttamaan itseäni siitä, että väsyn helposti myös niihin mukaviin asioihin. Ja myös tärkeisiin ihmisiin.
Ja etenkin juuri lomat ja juhlapyhät saattavat lähes huomaamatta haastaa erityisherkkää kaikessa intensiivisyydessään. Ei ole helppoa olla edes rakkaiden läheisten seurassa vuorokauden ympäri. Keho ja mieli alkavat kuormittua ja reagoida helposti, jos omasta tilasta ei huolehdi riittävästi.
Herkästi reagoiva hermosto kuormittuu ja aktiviteettien sekä ihmisten täyteisen päivän jälkeen erityisherkkää saattaa väsyttää, stressata tai jopa ärsyttää, eikä perheen tai ystävien kanssa pysty silloin nauttimaan olostaan täysillä. Onkin hyvä muistaa; huolehtiessa ensin itsestä, omista tarpeista ja rajoista, on enemmän annettavaa myös muille. Se, että otan omaa aikaa ja huomioin erityisherkkyyteni on kaikkien etu.
Keho ja mieli alkavat kuormittua ja reagoida helposti, jos omasta tilasta ei huolehdi riittävästi.
Millaista on olla perheen ainoa erityisherkkä?
Minun perheeni on yhtä kuin lapsuuden ydinperheeni ja heidän kanssaan vietän paljon aikaa etenkin kesäkuukausina tai muina loma-aikoina. Minä olen perheemme aikuisista ainoa erityisherkkä ja se on vaikuttanut perhedynamiikkaan monellakin tapaa – eri tavoin kuluneiden vuosien aikana.
Se on tuonut omat haasteensa, mutta äitini sanoin olen toiminut myös tietynlaisena perheemme yhdistävänä voimana. Lisäksi olen lapsesta asti ottanut, erityisherkille tyypillisesti, vastuunkantajan roolin ja ollut kova huolehtimaan muista perheenjäsenistä. Nämä ovat menneet toisinaan äärimmäisyyksiin.
Vahva empaattisuus ja muiden huomioon ottaminen nousevat vanhempieni puheissa esille herkkyyteni hyvinä puolina. Isäni kuvailee, kuinka usein autan näkemään ohimenevän hetken ainutlaatuisuuden.
Millaisia haasteita voi kohdata?
Haasteita ja konflikteja ovat tuoneet suuret tunteeni ja voimakas tapa reagoida, mikä muulle perheelle on näyttäytynyt usein turhana dramaattisuutena. Oman tilan ja levon tarvetta ei myöskään ole aina ymmärretty – etenkään minä itse.
Koen, että vaikeinta on ollut aika ennen erityisherkkyyden tunnistamista ja sen jälkeen monet asiat ovat ajan myötä helpottuneet. Nyt olemme jo yli 10 vuotta opetelleet yhteiseloa tietoisina herkkyydestäni ja matkamme jatkuu.
Minä olen perheemme aikuisista ainoa erityisherkkä ja se on vaikuttanut perhedynamiikkaan monellakin tapaa – eri tavoin kuluneiden vuosien aikana.
Miksi erityisherkkyyden tunnistaminen on tärkeää?
Erityisherkkyyden tunnistamisen myötä on löytynyt selitys sille, miksi tietyt tilanteet ovat minulle vaikeita? Miksi olen niin tarkka ja ärsykkeille herkkä? Ja sille, miksi tunnen niin suuresti ja olen vaatinut itseltäni paljon? Lisäksi se selittää, miksi olen erilainen kuin sisarukseni.
Sen myötä, kun itsetuntemukseni on lisääntynyt, olen jakanut tietoa erityisherkkyydestäni myös perheelleni – näin myös he ovat oppineet lisää ja tutustuneet herkkyyteni moninaisiin puoliin. Nykyään koen saavani perheeltäni tukea ja ymmärrystä sopivasti. Haasteita tulee aika ajoin edelleen, mutta se kuuluu osana elämää.
Perheeni mukaan lisääntyneen itsetuntemukseni ja lempeämmän elämän myötä näytän herkkyyteni avoimemmin ja tietyt piirteet ovat heidän silmissään korostuneet. En kuitenkaan tunne olevani enää vääränlainen tai hankala – tunnen olevani rakastettu ja riittävä juuri sellaisena kuin olen.
Ja kun minä voin paremmin ja olen tasapainossa herkkyyteni kanssa, myös läheiseni hyötyvät siitä.
Sen myötä, kun itsetuntemukseni on lisääntynyt, olen jakanut tietoa erityisherkkyydestäni myös perheelleni – näin myös he ovat oppineet lisää ja tutustuneet herkkyyteni moninaisiin puoliin.
5 lempeää askelta sinulle, joka olet perheen ainoa erityisherkkä:
Tutustu ensin omaan herkkyyteesi ja etsi tietoa, joka helpottaa omaa ymmärrystäsi. Tarvittaessa voit keskustella erityisherkkyydestä myös ammattilaisen kanssa.
Kun olet tutustunut itseesi ja omiin tarpeisiisi, pohdi, miten voisit tukea omaa herkkyyttäsi ja jaksamistasi paremmin. Kirjoita nämä huomiot ylös itsellesi, jotta hahmotat ne mahdollisimman konkreettisella tavalla.
Mieti, kuka/ketkä perheestäsi olisivat sellaisia luotettavia ja ymmärtäväisiä henkilöitä, joille voisit ensimmäisenä kertoa herkyydestäsi sekä niistä huomioista, joita olet oman hyvinvointisi kannalta tehnyt.
Jaa perheellesi tietoa erityisherkkyydestä pieninä palasina. Mikäli sinun on itse vaikea sanoittaa kokemaasi, voit jakaa esimerkiksi artikkeleita, tutkimuksia ja blogikirjoituksia, joihin itse samaistut.
Muistuta itseäsi säännöllisesti siitä, että a) sinussa ei ole mitään vikaa ja b) kun huolehdit ensin itsestäsi ja herkkyydestäsi, sinulle on enemmän annettavaa myös läheisillesi.
Käsittelemätön häpeä on yksi suurimmista esteistä saada ihmissuhteita toimimaan. Häpeätrauma aiheuttaa helposti sen, että toiseen yksilöön on vaikea kiinnittyä, luottaa ja luoda yhteyttä. Näin ollen pysymme irrallisina suhteessa muihin yksilöihin ja eteen tulevia konflikteja on vaikea kääntää oppimiskokemuksiksi. Vuorovaikutus on haastavaa ja ilmassa voi olla esimerkiksi kisaamiskulttuuria, välttelyä tai alistamista.
Saatamme näin ollen kokea yksinäisyyttä tai jopa hätää läheisimpienkin ihmisten kanssa.
Häpeätraumaan liittyy usein lähes poikkeuksetta myös kollektiivinen häpeä. Kyse voi olla kroonisesta erillisyyden tunteesta, jonka pohjalla on tiedostamaton hätä. Saatamme kokea yksinäisyyttä tai jopa hätää läheisimpienkin ihmisten kanssa. Tämä tekee tilanteesta juuri haastava: olemme saattaneet olla tuossa tilassa niin kauan kuin muistamme, jolloin emme osaa edes kaivata todellista yhteyttä ja samalla turvan tunnetta toisiin ihmisiin. Miten hakeutua sellaiseen tunteeseen, mistä ei ole tietoa ja mihin oma keho ei pysty integroitumaan.
Häpeässä kyse on vuorovaikutussuhdetraumasta ja tämän asian kanssa emme niinkään ole psykologisen asian äärellä. Kanadalaisen psykoterapeutti ja sosiaalityöntekijä Patricia A. DeYoung mukaan kyse on neurologisesta ilmiöstä, millä on psykologisia seurauksia. Puhumme siis asiasta, mikä liittyy meidän hermostoon. Häpeän suhteen kyse on hermoston stressitilasta.
Tajuat, että jokin mättää. Et kuitenkaan kykene näkemään, että mikä.
Kun oma kehomme ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla, emme pysty saavuttamaa yhteyden tilaa toisen ihmisen kanssa. Näin ollen kahden ihmisen välinen vuorovaikutuksen paritanssi ei pääse toteutumaan. Suosittelen perehtymään tähän hermostolliseen aiheeseen paremmin, mikäli omassa elämässä tuntuu siltä, että jotakin puuttuu. Tajuat, että jokin mättää. Et kuitenkaan kykene näkemään, että mikä. Yksi loistava teos luettavaksi on Kaisa Peltolan kirja Häpeän alkemia.
Olemme siis sen äärellä, että lähtökohtaisesti hakeudumme yhä uudestaan ja uudestaan haastaviin ihmissuhteisiin ja samalla oma sekä yhteinen taito käsitellä ristiriitoja vuorovaikutustilanteissa on varsin alkeellinen. Haastavat ihmissuhteet ja konfliktit ovat kuitenkin mitä parhaimpia mahdollisuuksia kasvaa ja käsitellä omaa häpeää. Sitä kautta voimme kasvattaa omaa taitoa vastavuoroisuuteen ja tunteeseen siitä, että pelaamme samaan maaliin.
Sanoisin tähän, että jatka etsimistä. Et etsi turhaan.
Oma kasvu kohti parempia vuorovaikutustaitoja etenee usein niin, että ensin on saattanut olla tunne siitä, että pelaamme kaikkien muiden ihmisten kanssa eri joukkueissa. Tai jos totta puhutaan, niin ihan ensin on tunne, että jokin mättää, kunnes kykenemme hahmottamaan tuon asian. Kun kehitystä tapahtuu alamme löytää ihmisiä, jotka pelaavat hetkittäin samassa joukkueessa. Vaihtokoppi on jo ehkä sama, mutta maaleja tehdään kentällä ehkä edelleen vastakkaisiin päätyihin. Lopulta meillä saattaa olla runsaasti ihmisiä ympärillä, joiden kanssa iloitaan toinen toistemme onnistumisista. Suunta on yhteinen. Kaikkeen tähän liittyy vahvasti myös oman häpeätrauman läpi käyminen.
Tämän asian kanssa tulee mieleen Chisun biisi Etsijät, missä lauletaan seuraavasti: ”Mä mietin elämä on lyhyt, mut onko vielä koskaan kukaan löytänyt sitä mitä hän on etsinyt.” Sanoisin tähän, että jatka etsimistä. Et etsi turhaan.
Törmään jatkuvasti arjessani siihen, miten osaisin latoa itselleni rajoja. Miten kaitsea innostuneisuutta, tunnollisuutta, huolestuneisuutta, murehtimista, suorittamista? Väsymistä. Sanon monta kertaa itselleni ja toisille kyllä, kun oikeastaan oman hyvinvointini kannalta pitäisi sanoa ei.
Jo uhmaikäiselle lapselle opetetaan rajoja: kaikkea kivaa ei voi tehdä, koska se voi olla a) vaarallista, b) vaarallista toisille, c) pitää mennä nukkumaan, syömään tai muuten vain rauhoittumaan d) maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tulee ottaa huomioon.
Samat vaihtoehdot pätevät myös aikuisuudessa. Kuinka kieltää itseltään jotain, mikä on kivaa? Kuinka innostumista kaitsetaan silloin, kun aika ei vain riitä kaikkeen? Entä kun huolestumme – kuinka rajoitamme murehtimista tai jatkuvan tiedon hankkimista, vaikka huoli pakottaa? Kuinka ladomme raja-aitoja omalle itsellemme silloin, kun päällimmäisenä tunteena on tämäkin pitäisi tehdä?
Kukaan ei käske aikuisia tekemään vähemmän. Päinvastoin, työt eivät lopu tekemällä töissä eivätkä kotona, aikaansaannoksista palkitaan, lepäämisestä ei silitetä päälaelle. Kukaan ei kiellä aikuisia uurastamasta, ahkeroimasta, ponnistelemasta tai seuraamasta sisintä haavoittavia uutisia.
Rajat ja tila ovat monelle meistä vaikeita, koska kukaan ei käske levätä. Kukaan ei anna lupaa, sillä vastuu on vain itsellä.
Kieltäminen ei tuntunut kivalta lapsena, eikä se ole sitä aikuisenakaan. Siksi kieltämisen sijaan kannattaa ajatella sitä, mitä saa, kun sanoo ei. Mille kumartaa, kun toisaalle pyllistää? –Tilalle. Kieltäytymisen hetkellä avaa mahdollisuuden sille, mikä on oikeasti tärkeää.
Tilan ja rajojen asettamisessa kysymys on arvoista. Mikä elämässä tuo voimaa, mikä vie sitä? Mitä minä tarvitsen voidakseni hyvin, mitä läheiseni minun kauttani tarvitsevat? Miten haluan elää ja toteutuuko se päivittäisissä arkeni valinnoissa?
Monen mielestä arvot ovat outoja ja yleviä, abstrakteja juhlapuheiden korulauseita. Mutta oikeasti ne ovat käytännössä vain sitä, mille elämässä nyökkää ja mille pudistaa päätä. Kun arvot ovat selkeitä, ihminen lakkaa tekemästä lyhyellä tähtäimellä helpolta tuntuvia päätöksiä, jotka kuitenkin tekevät pahaa jälkeä pitkällä tähtäimellä. Arvot viitoittavat tietä ja pitävät kurssia suorassa kohti sellaista elämää, mikä on hyväksi sekä itselle että muille.
Omiksi arvoikseni olen omaksunut oman ja perheeni henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin, luovuuden ja ilon. Näille yritän sanoa kyllä niin usein kuin pystyn. Usein epäonnistun surkeasti: teen liikaa töitä, en ole läsnä lapsilleni, vaikka he kaipaisivat äitiään parsimaan sukkaa, paijaamaan pipejä tai unohdan taaskin lupaukseni viedä uimaan, tai että lounaaksi piti olla nakkikastiketta. Väsytän itseni lupautumalla vielä yhteen työtehtävään, vaikka to do –lista on jo valmiiksi liian pitkä. Seuraan liikaa mediaa, vaikka ahdistun siitä, ja samalla nassutan karkkipussin ilta toisensa perään, kun ei nyt vain huvita syödä terveellisesti.
Sellaista arkinen elämä on, ei se haittaa. Kysymys on siitä, kuinka hyvin pidän arvojani mielessäni ja kuinka tasaisin väliajoin navigoin taas niitä kohti. Kurssin suoristaminen aika ajoin on pitkällä tähtäimellä riittävää.
Vaikka suorittajuus ja pitäisi-pitäisi-pitäisi -mantra lyövät helposti hyökyaaltona päälle, levolle, ilolle ja väljyydelle on annettava ja otettava tilaa. Seinät puristuvat kohti, jos niitä ei tietoisesti pidä loitolla.
Jos elämä täyttyy kaikesta mitä pitäisi, milloin on aikaa sille, mitä saisi? Siksi etenkin väsyneenä kannattaa jaksaa tihrustaa kohti arvojaan: onko tämä sitä elämää, jota haluan elää? Me aikuisetkin tarvitsemme rajoja, ja niistä on oma lempeä lupa pitää kiinni.
”Jos sieluni saisi päättää, mitä se tekisi?” Tämä on kysymys, jonka äärelle palaan aina uudelleen. Kun olen ison elämänmuutoksen kynnyksellä, mietin, onko jokin valinta tai uusi asia minua varten, pyrin virittäytymään kaikista syvimmän olemukseni äärelle. Toiset kutsuvat sitä intuitioksi tai sydämen ääneksi. Joku puhuu ehkä arvopohjaisista valinnoista. Minä pidän sanasta sielu – se menee kaiken rationaalisen, tunteiden ja mielihyvän tuolle puolen, luihin ja ytimiin asti.
Uskon, että jokaisella meistä on täällä oma tarkoitus, tai ainakin voimme löytää elämäämme merkityksellisiä asioita. Pitkään kuvittelin, että nuo asiat löydetään opiskelemalla, seuraamalla sitä, mikä on yleisesti arvostettua tai missä sattuu olemaan hyvä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ehkä se kaikkein syvin ja tärkein ei löydykään ulkopuolelta, vaan omasta sisimmästä. Tuo kokemus tapahtui kivun ja luopumisen kautta, mutta se johdatti minut olennaisen äärelle.
Koska sielusta ei juuri arkisissa ympyröissä puhuta, se on helppo unohtaa. Oman syvimmän olemuksen päälle voi huomaamattaan kasata vuosikaupalla peittäviä, hyvältä näyttäviä, mutta ontolta tuntuvia kerroksia. Oman sielun äänensä voi hiljentää ja kuunnella sen sijaan kaikkia muita ympärillä olevia ääniä – käsityksiä siitä, mikä on arvostettua, hyväksyttyä, järkevää tai miten kannattaisi elää.
Omaa sielun ääntään voi myös pelätä, vähätellä ja hävetä. Se on inhimillistä, koska syvällä sisimmässä kannamme mukanamme myös elämän kipeimpiä kolhuja. Jotta voi todella kohdata itsensä sielun tasolla, on tultava tietoiseksi ja opittava kohtaamaan myös omat haavansa. Tämä on usein raskasta, vaatii aikaa, tukea ja turvallista maaperää.
Aina emme voi itse päättää, milloin aika sisäiselle mylläykselle on otollinen. Vaikka kuinka haluaisi löytää rauhan menneisyytensä kanssa, siihen ei välttämättä juuri sillä hetkellä ole resursseja tai tarvittavia voimavaroja.
Toisinaan on keskityttävä syväsukellusten sijasta vain selviytymään. Silloin voi olla lohdullista muistaa, ettei ole yksin kokemuksensa kanssa. Vaikka toisesta näkyisi ulospäin pelkkää säihkettä, kantaa moni meistä mukanaan myös syviä säröjä.
Sen sijaan, että säröt tekisivät meistä jotenkin viallisia tai vaillinaisia, ne yhdistävät meitä. Säröissä piilee paitsi haavoittuvaisuus, myös inhimillisyys ja aitous, oma ainutlaatuinen tarinamme. Säröjen kohtaaminen on alkuun työlästä ja kivuliastakin, mutta se johdattaa meidät syvimmän olemuksemme ja voimamme äärelle.
Kun sielun sopukoitaan ryhtyy uteliaasti mylläämään, kolo kololta ja mytty mytyltä, alkaa pinnan alta ennen pitkää paljastua jotakin, mikä on ehkä ollut pitkäänkin hukassa – omaa aidointa sinua.
Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä -runokirja kutsuu sinua pysähtymään oman sisimpäsi äärelle. Kirja tekee matkan säröjen ja säteiden kautta varjoihin ja säihkeeseen. Se muistuttaa lukijaansa siitä, että säröjen lomasta pilkistää aina myös valon säihkettä. Jotain, jota kohti kävellä.
Niinhän se usein menee. Juuri kun olet saanut ajatukset irti työasioista ja viimein kiinni lomarytmistä, koittaa arki ja töihin palaaminen. Entä jos tällä kertaa näkisitkin kyseisen vääjäämättömän tapahtuman uhan sijaan mahdollisuutena? Mahdollisuutena parantaa omaa työssä viihtymistä sekä jaksamista. Tässä viisi vinkkiä lempeämpään töihinpaluuseen.
1. Tuo myös arkeen loman elementtejä
Arkemme työn ulkopuolella on usein hyvin rutinoitunutta. Kuin huomaamatta saatamme toistaa päivittäin prikulleen samat asiat samassa järjestyksessä. Jo pelkästään rutiinien rikkominen virkistää mieltä ja tuo työviikonkin keskelle loman tuntua. Entä jos menisitkin ravintolaan syömään huomisten työeväiden kokkaamisen sijaan tai kävisit vaikkapa keikalla tai teatterissa keskellä viikkoa?
2. Muista pitää taukoja
Tunnista toiseen ilman taukoja paahtava työn sankari saattaa näyttää tehokkaalta. Totuus on kuitenkin toinen. Sekä kehomme että mielemme tarvitsevat säännöllisesti luppoaikaa ja lepoa. Opettele kuuntelemaan itseäsi ja sitä millaisia taukoja tarvitset. Tekisikö kahvihuoneessa istumisen tai puhelimen selaamisen sijaan terää esimerkiksi pieni happihyppely, venytteleminen tai silmien sulkeminen hetkeksi?
3. Opettele hallitsemaan informaatiotulvaa
Nykyisin lähes työssä kuin työssä erilaiset piippailevat laitteet vaativat jatkuvasti huomiota. Tämän lisäksi vieressäsi on usein oma puhelin, joka päivän mittaan täyttyy erilaisista yhteydenotoista, päivityksistä ja uutisvirrasta. Ei ihme, että olemme helisemässä. Koita siis keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja jos mahdollista ota esimerkiksi tietty aika, jolloin vastailet sähköposteihin ja yhteydenottoihin. Muuten ne herkästi varastavat huomiosi aina uudestaan ja uudestaan, eikä käsillä olevan tehtävän suorittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.
4. Koita säilyttää suhteellisuudentaju
Stressaavissa tilanteissa palauta huomiosi muihin asioihin elämässäsi: sinulle tärkeisiin ihmisiin, harrastuksiin tai paikkoihin. Usein huomaat, että ei tämä työasia nyt ihan niin vakava ja merkittävä ollutkaan kuin millaiseksi se päässäsi kasvoi. Muista myös huumori. Lopulta hyvin harva meistä saa työpaikallaan vakavaa tuhoa aikaiseksi, vaikka välillä vähän tulisikin mokailtua.
5. Muista, että vapaa-aika on elämää, ei vain työstä palautumista varten
Työkeskeisessä kulttuurissa on hyvä muistaa, että on olemassa paljon muutakin elämää kuin työelämää. Tee vapaa-ajalla sellaisia asioita, joista nautit, saat voimaa ja elämäniloa ja jotka auttavat hetkittäin kohoamaan arjen yläpuolelle.
Aina ei myöskään tarvitse jaksaa eikä olla paras versio itsestään. Edes töissä.
Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev. lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja Katianna Ruuskanen on psykoterapeutti, pappi ja perheneuvoja.
Ahdistus on tunnetila, joka tuntuu lamauttavan niin kehon kuin mielenkin. Se valtaa ihmisen äkkiarvaamatta ilman näkyvää syytä. Ahdistuksen armoilla oleva ihminen joutuu selittämättömän nopeasti voimakkaisiin tunnetiloihin, joita hän ei voi kontrolloida tai säädellä. Ahdistuksen ydin on siinä, että uhka nousee oman mielen sisäpuolelta eikä jostain ulkopuolelta. Siksi tuntuu siltä, että sitä ei pääse minnekään pakoon.
Hidasta elämää -lukijat kuvailevat ahdistuksen tunnetta näin:
Musta pilvi sulkee syleilyynsä, ei anna armoa, ei valoa, ei toivoa. Seinät rysähtää, sydän jysähtää. Ahdistus puristaa, vastustaa, ei anna mielen matkustaa.
Palana kurkussa ja levottomana olona. Päässä pyörii ajatusten kehä.
Kehossa ja mielessä on paine yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, mikä luo tarpeen toimia, mutta ei tarjoa suuntaa. Kaiken kattavat luhistumisen ja räjähtämisen partaalla olon tunteet yhtä aikaa.
Ahdistukselle tyypillistä ovat kohtuuttomat mittasuhteet. Ajatukset saattavat juuttua hyvin pieniin huoliin tai murheisiin, menneeseen tai tulevaan. Yhteistä ajatuksille ja mielikuville on voimakas tunne omasta epäonnistumisesta tai kelpaamattomuudesta.
Jokainen ahdistuksesta kärsivä tietää, ettei yhtä ainoaa parannuskeinoa ole. Mikä toimii toiselle, ei välttämättä auta toista yhtään. Reagoimme elämän arvaamattomuuteen ja vastoinkäymisiin eri lailla, toiset ovat herkempiä kuin toiset. Jotakin voi kuitenkin tehdä, joko ennalta ehkäisten, ahdistuksen ollessa päällä tai jälkeenpäin tunnetilan hellittäessä.
1. Pidä huolta perustarpeista
Ahdistuksella on taipumuksena iskeä silloin, kun emme ole pitäneet huolta itsestämme tarpeeksi hyvin. Yksinkertainen perusohje on; pidä huolta itsestäsi helpoimpina päivinä vaikeita päiviä varten! Huolehdi siitä, että saat tarpeeksi lepoa ja ruokaa. Koeta välttää stressiä ja siitä seuraavaa kireyttä. Yritä olla yhteydessä muihin ihmisiin päivittäin, ettet putoaisi yksinäisyyteen. Väsymys,
nälkä, vihaisuus ja yksinäisyys tekevät meidät haavoittuviksi ja altistavat ahdistukselle.
2. Puhu tunteistasi, ilmianna tilasi
Jos ahdistuksen hetkellä lähelläsi on toinen ihminen, kerro hänelle miltä sinusta tuntuu. Ilmianna tilasi eli kerro, että olet ahdistunut. Jos ajattelet, että ei kannata, koska kuormittaisit häntä turhaan koska hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään puolestasi, olet väärässä. Kolminkertaisesti.
Ensinnäkin ei ole turhaa turvautua toiseen ihmiseen hädän hetkellä, vaan se on oikein ja vastuullista. Vastuutonta on jättää läheinen ulkopuoliseksi, tietämättömäksi tilastasi. Toiseksi; ihmisillä on taipumuksena kuvitella kertomisen aiheuttama kuormitus suuremmaksi kuin se on. Ahdistunut ihminen on kuitenkin sen kuormittunut osapuoli, ei se kenelle asiasta uskoudutaan. Kolmas väärinymmärrys on se, ettei hyväksesi voi tehdä mitään. Kyllä voi. Toisen ihmisen rauhoittava läsnäolo, kosketus tai puhe auttaa useimpia ahdistuksesta kärsiviä kaikkein parhaiten.
3. Huijaa mieltäsi, hämää kehoasi
Liike on tärkeä vastapaino ahdistuksen tuomalle jäykkyydelle ja jumiutumiselle. Liikuta siis mieltäsi ja kehoasi. Huijaa mieltäsi, niin että keskität huomiosi johonkin mielesi ulkopuolelle. Älä keskity ratkaisemaan tilaasi tai ongelmiasi. Tee jotain vähäpätöistä ja toisarvoista, mitä se ikinä sinulle onkin. Joku voi järjestellä tavaroita, toinen katsoa televisiosta urheilua. Liikuta myös kehoasi, sillä ahdistuksella on tapana jäykistää ruumiskin. Mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin maata ajatusten vankina liikkumattomana sängyssä. Kun vapautat kehosi vankilasta, huomaat että mielesikin on vapaampi.
4. Tutki itseäsi kuin salapoliisi
Vaikka ahdistus tuntuu alkavan äkkiarvaamatta, on sillekin yleensä olemassa joku alkusysäys, joku piilossa oleva tunne tai tapahtuma. Siksi on hyvä tutkia itseä, kun pahin tunnemyrsky on ohi. Seuraa omia jälkiäsi ahdistuksen alkulähteille. Mitä tapahtui juuri ennen kuin ahdistus alkoi? Mitä ajattelit ennen sitä? Tapahtuiko viimeisen vuorokauden aikana jotain mikä sai sinut tolaltasi, muttet antanut tunteellesi tilaa? Torppasitko tunteesi syömällä tai juomalla liikaa? Tarkastele ennen muuta häpeän tai nolouden tunteita ja toisaalta hylkäämisen tai menettämisen pelkoa. Ne ovat usein ahdistuksen alla olevia syitä ja sopivia kasvualustoja.
Muista että ahdistuskin on normaali, elämään kuuluva tunne. Se, että reagoimme ahdistuksella, ei tee kenestäkään heikompaa, huonompaa tai sairaampaa. Oleellista on että itsetuntemuksen avulla voimme oppia sietämään ahdistusta paremmin, voimme oppia katkaisemaan ahdistuksen kierteen ja ennen kaikkea voimme oppia ymmärtämään miksi ahdistumme, mitä kaikkea sen taakse kätkeytyy.
Jos olet 16–29-vuotias ja haluat päästä keskustelemaan ammattilaisen kanssa mieltäsi painavasta ongelmasta, katso, oletko sopivan matkan päässä Suomen ev. lut. kirkon tarjoamasta keskusteluavusta. Palvelu on maksuton ja se toimii ilman ajanvarausta anonyymisti. Lähimmän Walk in -terapiavastaanoton löydät TÄÄLTÄ.
Oletko joskus törmännyt tilanteeseen, jossa ujo ja rauhallinen lapsi saa osakseen paljon kehuja?
Piirteet yhdistetään yhteiskunnassamme usein kiltin lapsen ominaisuuksiksi.
Energiset, äänekkäät ja temperamenttiset lapset saavat vain harvoin kuulla kommentteja, kuinka kilttejä he ovat.
Lapsen persoona ei määrittele sitä, onko hän kiltti vai ei.
Olen yrittänyt miettiä syitä, miksi meidän yhteiskunnassamme kiltteydelle on asetettu tällaiset raamit. Miksi me odotamme, että lasten täytyisi olla hiljaa ja istua rauhallisesti paikallaan? Kun olen matkustellut eri maissa, olen huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset suhtautuvat lapsiin. Esimerkiksi Espanjassa leikkiviä ja nauravia lapsia katsotaan ihaillen, ravintolassa tarjoilijat tulevat hassuttelemaan lasten kanssa ja viereisen pöydän aikuiset voivat rupatella vieraan lapsen kanssa niitä ja näitä.
Lapsen itseluottamus kasvaa positiivisen palautteen myötä. Lapsen minäkuva kehittyy sen mukaan, kuinka muut ihmiset kohtaavat hänet. Jos lapsi saa jatkuvasti osakseen hyssyttelyä, vähättelyä tai vertailua, kuinka joku toinen lapsi on paljon kiltimpi, hän uskoo tähän nopeasti itsekin. Jos luomme liian tiukat rajat sille, millaista on kiltteys, se asettaa lapset eriarvoiseen asemaan.
Lapsi voi olla empaattinen, oli hän sitten ujo tutkiskelija tai villi vipeltäjä.
Mietitään samaa asiaa aikuisten kohdalla. Ihmiset komentaisivat toisiaan puhumaan kuiskaten kaupassa. Festareilla tanssivaa ja laulavaa juhlijaa opastettaisiin seisomaan paikallaan ja rauhoittumaan. Huonosti nukkuneelle aikuiselle sanottaisiin napakasti aamulla, että nyt reipastut ja olet kiltisti.
Harva meistä jaksaisi tällaista kohtelua.
Suurin osa pitäisi tällaisia käskyjä ihan hulluina.
Miksi siis opetamme lapsia kuulumaan tiettyyn muottiin koko lapsuutensa ajan, saadakseen positiivista huomiota, kun voisimme arvostaa erilaisia persoonia ja antaa positiivista palautetta kaikille lapsille?
Tätä hommelia käydään vastaanotollani paljon läpi. Asiakkaani saattaa tietää mitä ihmissuhdehommeleissaan haluaisi, mutta ihmettelee kun vetää puoleensa aina vain ”sitä samaa shittiä”. Siinä ”samassa shitissä” on yleensä toistuvia elementtejä – kenties toisissa on puolia, joita ei salli itselleen tai jotka muistuttavat kivuista, joita varhaisten hoivaajien kanssa oli. Jos jatkuvasti vetää puoleensa itsekkäitä ääshouleja, kylmiä liippastelijoita tai henkilöitä jotka avautuvat yhtä paljon kuin amebat, voi olla että kannattaa tutkia mikä itseltä on kiellettyä tai minkä kokemuksen kanssa on vielä kana kynimättä / tunteet tuntematta. Jollakin tavalla toinen kuitenkin aina heijastaa meille myös omia varjojamme. Se ei tarkoita, että olemme itse itsekkäitä vaan kenties rajattomia. Toisen avautumattomuus voi olla peili siitä, että itse aina kannattelemme, emmekä uskaltaudu kannateltaviksi – eli emme itse avaudu syvällä tunnetasolla.
Löytyykö omasta varjosta rajaamisen vaikeus, tai hankaluus keskittyä omiin tarpeisiinsa? Kokeeko, että oma tehtävä on aina olla diplomaattinen maailman loppuun asti – jotta oikeasti saisi purkaa omia tunnistamattomia aggressioitaan, kun saa olla toisen käytöksestä tuohtunut? Onko tottunut siihen, että isä / partneri on itsekäs ja tarvitseva tai poissaoleva? Tai siihen, että äiti / oma partneri tulee välillä hoivaavasti lähelle / toisinaan pysyttelee etäällä? Onko tottunut siihen, että jonkun läheisen tapa ”käsitellä” tunteita on mykistyminen? Ja tällaisia läheisiä sitten pukkaakin elämään tämän tästä? Tunnetko sinä aina olevasi se, joka ponnistelee ihmissuhteissasi? Miten saatavilla varhaiset hoivaajat tunteillesi ja tarpeillesi olivat?
Näillä kaavoilla on aina suora korrelaatio aikuisuuden suhteisiimme, kunnes hiffaamme toistamamme varjopätternit ja OPETTELEMME ITSE TOIMIMAAN TOISIN. Kyse ei olekaan niinkään toisista ihmisistä vaan siitä, kuinka itse toimimme. Kun alamme ymmärtää oman toimintamme ja kaavojemme juuria, voimme opetella valitsemaan ja toimimaan toisin. Silloin muuttuu myös se, mitä vedämme puoleemme, mikä meille sopii ja mikä ei. Emme enää käy tarpeistamme kauppaa rakkauden kerjäläisinä. Turvattomasti kiintyneelle tämä tarkoittaa olonsa turvallistamista elämässä niin, että alkaa tunnistaa kumppaneita, joiden kanssa on hyvä olla (turvallisesti kiintyneitä ja sitä opettelevia).
Usein turvattomasti kiintyneet pyyhältävät suhteesta toiseen muiden turvattomasti kiintyneiden kanssa, koska se vahvistaa heidän alitajuisia uskomuksiaan rakkaudesta ja ihmissuhteista. Ristiriitaisesti kiintyneellä voi olla voimakas alitajuinen uskomus, että lopulta ihmissuhteissa kuitenkin jää yksin. Tuota uskomusta tulee sitten projisoineeksi ryhtymällä parisuhteisiin sellaisten välttelevästi kiintyneiden kanssa, jotka usein eivät pysty vastaamaan läheisyyden tarpeisiin ja sitoutumaan samalla mitalla.
Välttelevästi kiintynyt uskoo usein alitajuisesti, että muut haluavat riistää hänen vapautensa ja vaikka hän tekisi mitä, hän ei koskaan riitä. Siksi ristiriitaisesti kiintyneen tarpeet puolestaan vahvistavat hänelle tätä uskomusta.
Kun haluamme muuttaa kokemustamme ihmissuhteista, meidän tarvitsee purkaa näitä alitajuisia uskomuksiamme / tiedostaa, milloin projisoimme niitä sokkona. Itselleni on ollut älyttömän hämmentävää joskus suhteissani välttelevästi kiintyneiden kanssa, kuinka he eivät ole nähneet MINUA vaan jonkin oman pelkoprojektionsa (ja varmasti myös toisinpäin).
Toistamme sitä mihin olemme tottuneet – kunnes valitsemme tietoisesti opetella jotakin uutta
Monesti haemme parisuhteista täyttymystä sille, mitä vaille jäimme. Mutta niin kauan kuin etsimme toisista lääkettä haavoillemme, vedämme puoleemme riippuvuuden energiaa myös toisissa. Se ei edistä läheisyyttä ja rakkaudellisuutta.
Psykologiassa on termi ”toistopakko”. Se tarkoittaa, että alitajuisesti yrittää luoda samat tunnemaastot kuin varhaisissa vaiheissaan, ja päästä eri lopputulokseen (silloin, kun tunnemaasto on ollut satuttava). Sitä kutsutaan eheytymisfantasiaksi. ”Saisinpa tuolta isäni / äitini kaltaiselta tyypiltä sitä, mitä jäin vaille”. Se on ihan alitajuista, mutta oikeastaan aina kun vedämme puoleemme samantyyppisiä hankaluuksia ihmissuhteissa, olemme jonkin ehytymisfantasian äärellä ja luiskahdamme johonkin omaan lapsuutemme rooliin, ihan vahingossa.
Kun oppii luomaan itselleen turvaa ja hoivaa laiffissa, itsearvostus vahvistuu ja itselleen pystyy valitsemaan parempaa / han muuta kuin tähän asti. Kyse ei onneksi olekaan mistään monimutkaisesta ydinfysiikasta vaan pienestä salapoliisityöstä sydänelämänsä suhteen, oivalluksista ja sen opettelemisesta millaista olisikaan olla jonkun hyvän tyypin kanssa.
Tätä kaikkea saa tutkailla Lähelle-verkkokurssillani, lämpimästi tervetuloa.
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
Useimmat ihmiset liittävät hyvään ja toimivaan ihmissuhteeseen sen, että luottamus toimii. Näin on parisuhteissa, mutta myös ystävyys- ja työsuhteissa. Kun tuntee, että toinen on oman luottamuksen arvoinen, saa siitä hyvää mieltä ja voimaa, joka vahvistaa sisäisen turvan kokemusta. Myös luovuus ja ilo vahvistuvat, kun toinen on luottamuksen arvoinen.
Kun luottamus petetään, jää jäljelle monenlaisten vaihtuvien tunteiden jälkeen viimein pettymys. Myös häpeä (enkö ollutkaan luottamuksen arvoinen?), viha (kuinka voit tehdä minulle näin?), säikähdys (elämä ei ole hallinnassani) ja suru (miltä elämäni näyttää tämän ihmissuhteen menestyksen jälkeen?) ovat tuttuja luottamuksen menettäneelle ihmiselle.
Joskus voi käydä myös niin, että sinuun ei enää luoteta, vaikka olet toiminut luottamuksen arvoisesti. Silloin tärkeintä on selvittää mistä asia johtuu. Sinulla on oikeus tietää, mikä on vienyt toisen lopputulemaan, jonka tähden hän hylkää sinut. On kovin haavoittavaa joutua hylätyksi tilanteessa, jossa toinen vihjailee sinun olevan vastuussa asiasta, jota et edes ymmärrä. Jos tässä käy vielä niin, että sinut jätetään ilman vastausta, on tilanne epäreilu. Epämääräisesti vihjaileva ja syyllistävä kommunikointi on aina väärin.
Meidän tunteemme ovat aina totta. Epämääräinen tuntemus ei riitä kuitenkaan yksin selitykseksi suhteen päättyessä, vaan tarvitsemme toimintamme selittäjäksi myös sanoja, olipa suhde sitten mikä tahansa. Näin ero voidaan ymmärtää yhdessä tai ainakin molempien näkökulmasta. Voi myös käydä niin, että ymmärrys ja tunneyhteys voivat syntyä uudelleen, ja suhde jopa parantuu, eikä pääty. Tämä vaatii kuitenkin sen, että molemmat ovat valmiita kertomaan, mistä oma käytös johtuu. Usein se vaatii oman haavoittuneisuutensa ja tarvitsevuutensa näkyväksi tekemistä. Kaikissa ihmissuhteissa tärkeintä on tutkia omaa käytöstään ja uskaltaa puhua siitä avoimella tavalla, vaikka pelottaisikin.
Epäterveet/narsistiset suhteet sisältävät tavallisesti paljon manipulointia, sekä patologista valehtelua ja kyseiset suhteet voivat valitettavasti jopa perustua manipuloinnille, sekä suurille valheille.
Joskus suurimpien valheiden ja huijausten luojia olemme kuitenkin me itse. Sumutamme, lakaisemme maton alle ja pyyhimme pois päiväjärjestyksestä, sekä tietoisuudestamme asioita, jotka meidän olisi välttämätöntä nähdä, jotta hyvinvointimme olisi hyvällä tasolla.
Kolme yleisintä virhettä, joita narsistisessa suhteessa hyvin usein tehdään
1. Odotus ja kuvitelma siitä, että toinen muuttuu
Ripustautuminen toivon rippeisiin, kuin hukkuva oljenkorteen on kuin viimeinen keino pitää itselle yllä haavetta ja toivetta siitä, että suhteen alkuaikojen hyvä kohtelu palaisi.
Näin ei kuitenkaan tule tapahtumaan, olen pahoillani. Jos ihmisellä on vahvasti narsistisia piirteitä voin vakuuttaa, että sen jälkeen kun suhteenne ihanan pehmeä tila on vaihtunut ihan johonkin päinvastaiseen niin paluuta entiseen ei ole.
Faktojen silmiin katsominen, sekä hyväksyminen ovat ensimmäinen askel kohti parempaa tilannetta ja muistathan:
Ainoa, jonka tekemisiin, ajatuksiin ja tunteisiin, sekä koko elämään voit vaikuttaa ja muuttaa on sinä itse.
2. Itsen syyllistäminen ja vähättely
Ehkä en vain ole tarpeeksi fiksu ja hyvä tai yksinkertaisesti riittävä hänelle. Ehkä en ole tarpeeksi kaunis ja hyvävartaloinen. Mitä jos en todella osaa ottaa muita huomioon ja ajattelen pelkästään itseäni, niin kuin hän aina väittää. Tai mitä jos todella olen liian herkkä tai hullu tai sairas ja tarvitsen lääkityksen, niin kuin hän aina hokee.
Minun pitäisi ymmärtää häntä enemmän, hänellä on ollut niin vaikea lapsuus ja niin paljon työstressiä viime aikoina. Olenhan minä itsekin häntä arvostellut, provosoinut ja ärsyttänyt, puhunut rumasti ja epäkunnioittavasti. Mikäpä minä olen mitään sanomaan.
Kaikesta vastuun ottaminen ja itsen vastuuttaminen, oman riittävyyden ja suhteeseen panostamisen kyseenalaistaminen on yleinen seuraus narsistisen ihmisen vaikutuspiirissä elävälle.
Itsestä syyllisen löytäminen voi olla ainoa jokseenkin järkeen käypä syy ja selitys kaikelle mahdottomuudelle, jota narsistisessa suhteessa tapahtuu. Koska narsistinen ihminen ei kykene (tai ole kiinnostunut) itsereflektioon ja tasavertaiseen vuorovaikutukseen, voi narsistisen ihmisen läheinen tulla vastaan liiaksi ja ottaa huomaamattaankin vastuun melkeinpä kaikesta mitä suhteessa tapahtuu.
3. Omista elämänarvoista ja rajoista luopuminen
Hyvän ja toimivan ihmissuhteen pohjalle tarvitaan ainakin molemminpuolista kunnioitusta, joustamista ja omien, sekä toisen tarpeiden ja toiveiden kuulemista.
Narsistisessa suhteessa nämä toteutuvat suhteen asetuttua aloilleen hyvin epätasavertaisesti, eikä narsistisella ihmisellä ole tarvetta muuhun kuin oman edun ajamiseen.
Jotta suhde pysyisi jokseenkin tasapainoisena ja rauhallisena, on tyypillistä, että narsistisen ihmisen läheinen alkaa hiljalleen ja jopa huomaamattaan luopumaan kaikesta omastaan. Harrastuksista, ystävistä ja läheisistä, jopa työstään, sekä muista hänelle mielihyvää tuovista asioista.
Kaikki energia ja huomio valuu narsistisen ihmisen tarpeiden ja toiveiden täyttämiseen, eikä mikään kuitenkaan lopulta riitä. Riittämättömyyden tunne kalvaa molempia osapuolia ja tyytymättömyys kasvaa. Se joustaa, joka osaa joustaa, eikä joustava osapuoli koskaan ole narsisti.
Omista elämänarvoista (esim. terveys, turvallisuus, rakkaus) ja rajoista (mitä siedän ja mitä en? Miten minua saa kohdellaja miten ei?) ei koskaan tarvitse tai pidä luopua. Terve ihmissuhde antaa luvan ja pyrkii löytämään keinot toteuttaa molempien haaveita, tarpeita, toiveita, kaikkia niitä asioita, jotka muodostavat elämästä sellaisen, jossa itsellä on mahdollisuus voida ihan oikeasti hyvin.
Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita, sekä terapeuttista apua ja tukea vaikeista kokemuksista selviytymisen tueksi kirjassani: Hyvästit narsistille – Tervetuloa oma elämä
Ihanassa, turvallisessa parisuhteessa voi ja saa ahdistaa – eikä se tarkoita, että sinussa, kumppanissasi tai suhteessasi on mikään pielessä. Ahdistus ja suhteesta pois haluaminen saattavat herättää ihan valtavasti häpeää, hämmennystä ja huolta, eikä ihme. Parisuhdeahdistuksesta puhutaan aika vähän; ”kaikenhan pitäisi olla hyvin, mitä mä tässä oikein poukkeloin?!”
Suhdeahdistus on eri asia kuin se, ettei suhteessa ole enää hyvä olla tai että suhde on oikeasti turvaton tai toimimaton. Suhdeahdistuksen tunnistaa siitä että toisen kanssa on oikeasti hyvä olla ja ihanaa – mutta välillä ahdistaa ihan perhanasti. Se näkyy usein niin että etsii itsestään, kumppanistaan ja suhteestaan vikoja, haluaa suhteesta pois tai luulee, ettei ”tunne tarpeeksi” ja tunteet vaihtelevat ihan laidasta laitaan. Tiistaina haluaa naimisiin toisen kanssa ja keskiviikkona on ihan että ”kuka sä oot ja mitä sä täällä teet?”
Suhdeahdistuksen taustalla on superymmärrettäviä pelkoja:
a) toisen menettämisestä
b) torjutuksi tulemisesta
c) riittämättömyydestä
d) sekä omasta että toisen tarvitsevuudesta
e) vapauden menettämisestä
f) yhteensulautumista (eng. enmeshment)
Nämä ovat yleisiä, usein turvattomaan kiintymystyyliin liittyviä pelkoja. Turvalliseen suhteeseen liittyvä helppous ja läheisyys pelottavat, koska jos on tottunut että läheisyys voi satuttaa, se voi olla epävakaata, sen voi menettää tai sen eteen pitää ponnistella, on iso totuttelun paikka oppia olemaan turvallisessa ihmissuhteessa ja alkaa hiljalleen luottaa, että suhde on hyvä ja vakaa. Jos elämäsi ensimmäisissä ihmissuhteissasi rajasi, yksityisyytesi ja vapautesi tallautuivat läheisyydessä, ei mikään ihme, että parisuhde jossa oikeasti tulee kuulluksi, nähdyksi ja tuetuksi, pelottaa.
Saatamme ajatella, että mullahan oli aivan hyvä lapsuus, mutta se ei poissulje kehitystraumaa eli että alitajuntaan on syntynyt uskomus siitä, ettei ihmissuhteissa / elämässä voi olla ihan turvassa. Tuo turvattomuus vaikuttaa elämään valtavan monin tavoin, ja ensimmäisenä sen tunnistaa pitkittyneinä yli- tai alaiviritystiloina. Turvattomasti kiintynyt on yleisesti ottaen turvaton, ei vain ihmissuhteissa. Hän voi silti olla mitä toimintakykyisin ja menestyä aivan hienosti hommeleissaan, mutta aito, syvä läheisyys ihmissuhteissa mahdollistuu vasta kun sisäinen turva lähtee syntymään ja vahvistumaan.
Usein turvattomasti kiintyneellä saattaa alkaa nousta suhdeahdistusta, mitä turvallisemmin kiintynyt kumppani on. Tällainen saatavilla oleminen ja emotionaalinen tuki on usein vierasta ja pelottaa.
Suhdeahdistusta eli uudenlaisen läheisyyden pelkoa koitetaan usein paeta tai peittää esimerkiksi näillä:
– Pitämällä suhde pinnallisella tasolla.
– Vastuuttamalla / syyttämällä toista omasta pelosta tulla lähemmäs, esimerkiksi: ”sulle on tosi vaikea puhua mistään”.
– Aina kun suhteessa on enemmän emotionaalista / fyysistä läheisyyttä, sitä aletaan alitajuisesti
torppaamaan esimerkiksi riitelemällä, hepuloimalla, syyttämällä, nipottamalla, rajusti vetäytymällä.
– Toista kritisoimalla (joka on eri asia kuin antaa palautetta sen pohjalta, mitä ITSESSÄ herää).
– Selviytymiskeinoilla (voit palailla 2. osion listaukseen katsastelemaan, mitä ne olivatkaan).
– Ihastumalla toisiin / häsläämällä muiden kanssa (on ihan luonnollista ihastua toisiin – olennainen kyssäri on, ohjaako tuota energiaa suhdettaan kohti vai siitä poispäin).
– Salaamalla toiselta asioita.
– Kehittämällä jos jonkinlaisia vikoja kumppanistaan itsestään ja suhteestaan ja pälättämällä niitä mielessään ihan ahdistuneena.
– Myös eroottisfyysillisten fiilisten puute voi olla juuri läheisyyden pelkoa.
– Luuloja siitä, että omat tai toisen tunteet eivät ole ”tarpeeksi”, oloja siitä että ”ei tunne mitään” (vaikka monesti suhteessa tuntuukin tosi ihanalta).
– Häpeää, syyllisyyttä, surua ja yksinäisyyttä omasta suhdeahdistuksesta.
– Pelkoa kumppanin menettämisestä suhdeahdistuksen vuoksi.
– Fiilikset suhteestasi vaihetelvat nollasta sataan ja ovat mustavalkoisia: joko haluat ehdottomasti naimisiin kumppanisi kanssa ja asua bahamalla viidakkomajassa lapsikatraan kera TAI haluat välittömästi muuttaa Lappiin itseksesi viettämään villiä sinkkuelämää tai vetäytyä olemaan yksin.
– Muista suhteista tai sinkkuelämästä unelmoiminen jatkuvasti (jokainen voi joskus fiilailla näitä vaihtoetoisia skenaarioita eikä siinä mitään, pointti tässä kohdassa on se uskaltaako laskeutua ihan tavalliseen arkeen JA kehitellä ihanaa vipinää omaan nykyiseen suhteeseensa – eli olla lähellä).
Jos havaitset itsessäsi suhdeahdistusta se EI tarkoita, että nyt sinun on kärvisteltävä tässä suhteessa hamaan ja että sinussa on jotain vikaa. Sinun ei tarvitse elämässäsi yhtään mitään, eikä kukaan tiedä sinua paremmin, millainen sydämen matka sinun on elämässäsi kuljettava. Joskus helpottaa kun saa tietoa suhdeahdistuksesta ja ymmärtää, että se johtuu turvattomuudesta.
Suhdeahdistus alkaa ajan kanssa helpottaa, kun oppii luomaan itselleen turvaa ja saa korjaavia kokemuksia turvallisesta kiintymyksestä kumppaninsa ja esimerkiksi terapeutin kanssa. Paradoksi on, että kun vihdoin kokee hyvää, ihanaa ja turvallista oloa jonkun kanssa, on tilaa kohdata kohtaamattomaksi jääneitä haavoja, jotka suhdeahdistusta / läheisyyden pelkoa OIKEASTI synnyttävät. Tämä on prosessi, ja on olennaista tietää, että on ihan OKEI, jos luottamuksen ja turvallisen kiintymyksen rakentaminen toisen kanssa vie paljonkin aikaa. Ja samalla on tosi olennaista ymmärtää, että jos sinkoilet suhteessasi (sisäisesti) suuntaan ja toiseen vaikka se on aivan hyvä ja kumppanisi on ihana, kyse ei ole siitä, että sinussa tai kumppanissasi on vikaa vaan siitä, ettet ole vielä tottunut turvalliseen kiintymykseen.
