Olen ottanut viime vuodet rennosti työn teon osalta ja keskittynyt muihin elämän osa-alueisiin liittyviin merkityksellisiin ja nautinnollisiin asioihin – sisältäen ei (aina) niin nautinnollisia syväsukelluksia itseen! Vaikka nämä asiat (retriitit, ”tiedostavien ihmisten” kanssa hengailu, elämästä nauttiminen…) ovat kulkeneet aikaisemminkin työarjen rinnalla, nyt tuntui tärkeältä antaa niille parrasvalot työn sijaan.
Reilut 5 vuotta sitten tapahtunut avioero oli lähtölaukaus tälle kasvavalle trendille ja viimeiset 1,5 vuotta toivat vielä enemmän vapautta, kun luennointi ja valmennus hommat ovat olleet enemmän tai vähemmän jäissä.
Isoja kysymyksiä
Viime elokuussa mulla oli kalenterissa enää vain yksi coaching-asiakas ja kaksi valmennuspuheenvuoroa marraskuussa. Siltä näytti koko työelämäni tulevaisuus, niin pitkälle kuin horisonttia riitti – huh huh, mitenköhän tämän kaiken ehtii!
Tilanne haastoi mut ison pohdinnan ääreen: olenko mitään ilman työntekoa / työsaavutuksia? Onko mulla väliä? Jos mua ei olisi, huomaisiko kukaan? Mitä merkitystä sillä on teenkö töitä vai en?*
Olen blogin kirjoittamishetkellä edelleen pohtimisprosessissa ja tilanne nostattaa huolia ja pelkoja (samalla toki tiedän hyvinkin, että olen merkityksellinen ja tärkeä monille ja monissa eri konteksteissa). Tuntuu tärkeältä kirjoittaa juuri tästä vaiheesta prosessia. On niin helppo jälkiviisastella, kun tilanne on ratkennut tai mennyt ohi – listata oivalluksia ja jakaa neuvoja. Haluan mielummin näyttäytyä avoimena, haavoittuvaisena ja keskeneräisenä, koska uskon että moni on samankaltaisessa tilanteessa.
Kokonaisvaltaisen hyväksymisen prosessi
Prosessi on jälleen kerran haastanut rakkaat (kehomielen) työkaluni tulikokeeseen. Mindfulness-harjoituksissa ja meditaatioissa saattaa lipsahtaa huomaamattaan sivuraiteille suorittaessaan tai yrittäessään hyväksyä ja sallia asioiden ja itsen olla juuri sitä mitä sillä hetkellä on. Mindfulness-harjoitus voi tapahtua turhan paljon mielessä ja ajatuksissa, jolloin hyväksymisestä tulee kognitiivinen tapahtuma, johon voi vaivihkaa tulla tavoite mukaan. Mieli alkaa työskennellä saavuttaakseen hyväksynnän tilan, mikä saattaa viedä kauemmas aidon kehollisen hyväksynnän tilasta. Miten olisi mahdollista vain havainnoida sitä mitä meissä on elossa – havainnoida hyväksymisen prosessia, kuin kiinnostunut tutkija – neutraalisti ja “sopivalta etäisyydeltä”?
Kerron näistä mindfulness-harjoittamisen “lipsahduksista”, koska olen itse liukastellut tällä polulla ja tulen liukastelemaan myös jatkossa.
Olen päässyt treenaamaan mindfulness-harjoituksissa sitä, miten avaudun yhä uudestaan tämän teeman äärellä. Antaen tilaa, hengittäen sen kanssa. Kokien koko keholla keskeneräisyyden, pelot, huolet, turhautumisen, jumissa olemisen sekä toiveen asioiden muuttumisesta ja eteenpäin menemisestä. Palaten yhä uudestaan takaisin kehoon, havainnoiden hyväksymisen prosessia kehossa ja antaen tilaa sen sallimiselle ettei hyväksyminen laskeudu täysin tällä hetkellä – huomaten vastustuksen…
Huomaan nyt ärsyyntymistä, murisen ja hengitän syvään, ravistelen kehoa näppäimistön äärellä ja jatkan kirjoittamista… Hihii, tätä tää ihmisyys on! Huomaan itsemyötätuntoisen asenteen aktivoituvan ja tarpeen halata sekä silittää itseäni (teen sen nyt). Tiedostan surun nousevan, se tuntuu kauniilta… Tuntuu hyvältä pitää toista kättä sydämen päällä. Tuntea fyysisesti myötätuntoisen asenteen lämpö ja rakkaudellinen intentio. Koen, että olen turvassa itse itseni äärellä. Tunnen suurta rakkautta ja myötätuntoa. Sekä innostusta siitä, että saan sanoittaa kokemustani ”reaaliajassa” sinulle. Tunnen yhteyttä sinuun hyvä lukija. Huvitun siitä miten paljon kokemukseni ja tuntemukseni muuttuvat lyhyen aja sisällä. Tuntuu jotenkin hullulta kirjoittaa ja kokea niin samanaikaisesti – olen flowssa! Pysähdyn hengittämään. Hengitän, hengitän, hengitän…
Kaunis keskeneräisyys
Kiitollisuus. Tunnen kiitollisuutta. Kirjoittaminen on avannut lisää tilaa tulevaisuudenuskolle. Vaikka varsinaista muutosta ei ole (vielä) tapahtunut, niin on helpompi hengittää tässä jumissa. Tiedän, että pärjään tilanteen kanssa ja saan vahvistaa kärsivällisyysvahvuuttani sivutuotteena.
Olenko mitään ilman työsaavutuksia –kysymykseen vastaaminen on kesken ja samalla tuntuu riittävän hyvältä olla tässä ja nyt. Ehkä se on itseasiassa ”vastaus” tai vastauksen löytymistä tärkeämpää. Saan olla juuri sitä mitä olen – liittyi siihen työnteko tai ei.
Aidon haavoittuvaisin ja elämän opetuksia nöyrästi vastaanottavin terkuin,
Aleksi
*Jokainen oman itsensä coach tietää, että nämä kysymykset eivät ole tarkoituksenmukaisesti muotoiltuja, koska ne eivät juurikaan mahdollista toivoa luovien vastausten löytymistä. Tämä oli joka tapauksessa sisäinen dialogini, vaikka olen koko elämäni elänyt voimauttavien kysymysten äärellä – go figure!
Ilmoittautuminen 8 viikon mindfuleness-kurssille on nyt auki. Kurssi alkaa 18.11. Tervetuloa mukaan! Lue lisää kursista TÄSTÄ.
8 viikon mindfulness-verkkokurssi – hyvinvointia ja palautumista
