Tavallaan on ihan hyvä, että kestämme sopivasti ikäviä asioita, tilanteita ja ei-niin-ihania ihmisiä. Tänään tunnen silti tarvetta nostaa tapetille sen, ettei huonoon turtuminen todellakaan aina palvele meitä ja kehitystämme.
Siedättyminen on juuri sitä, miltä kuulostaa: Ensin jokin aiheuttaa vastareaktion, mutta ajan kanssa se himmenee ja hälvenee. On hienoa siedättyä allergeeneille tai vaikkapa liikunnan aiheuttamalle rasitukselle, mutta kun kyseessä on epäoikeudenmukaisuus tai turhan kuluttavat tilanteet, se tuskin on toivottavaa.
Kun olemme siedättyneet johonkin tilanteeseen, emme enää kunnolla aisti sen aikaansaamaa reaktiota itsessämme. Kerta toisensa jälkeen olemme tylsyttäneet ja turruttaneet sen pois. Hukanneet yhteyden tärkeään sisäiseen palautteeseen:
Kun jokin kalvaa, tuskin huomaamme sitä. Kalvaminen on yhä pohjalla, mutta päällä on paksu turruttava peitto. Siihen voi kuulua ajatuksia, kuten että näin on paras tai ettei muu ole mahdollista. Kun kalvaminen nukkuu peittonsa alla, on mahdoton muuttaa mitään.
Epätietoisuuden kohtaaminen
Monesti siedätymme vallitsevaan tilanteeseen, koska koemme muutoksen tuskallisena, vaikeana tai lähes mahdottomana. On hankalaa kohdata tyytymättömyytensä johonkin näkemättä minkäänlaista ratkaisua edessään. Avuttomuus ja epätietoisuus ovat tunteita, joita usein pyrimme välttelemään.
Olen kuitenkin huomannut, että kaikki tunteet kannattaa katsoa loppuun asti. Mennä niiden läpi, ihan pohjalle.
Pohja nimittäin on paljon lähempänä kuin uskoisi. Sen kohdattuamme seisomme omilla jaloillamme ja hengitämme. Mikäli emme koskaan katso tunnetta loppuun, uiskentelemme pinnassa vältellen ikuisesti jotakin tuntematonta, vaaralliseksi luulemaamme. Vaikka siedättyminen kuulostaa passiiviselta asialta, se sisältää usein tällaista aktiivista toimintaa, jolla olemme tottuneet vastaamaan tilanteeseen. Se ei ainoastaan kuluta energiaa, vaan myös elämämme kallisarvoista aikaa.
Oikeus tuntea
Edes parantumattomaan sairauteen tai vaikkapa läheisen poismenoon ei tarvitse siedättyä niin, ettei reaktiota enää nousisi.
Kun sanotaan, että hyväksy kaikki sellaisenaan, unohtuu helposti, että myös omat tunteemme ja reaktiomme ovat osa sitä kaikkeutta, joka tulisi hyväksyä eikä tukahduttaa. Mikään ei kestä ikuisesti muuttumattomana. Joskus valtava lohduttomuus omasta kohtalosta tai menetyksestä voi olla alkuunpaneva voima muutokselle.
Meissä on paljon piileviä tunteita ja tarpeita, jotka olemme vaimentaneet siedättymällä vallitseviin olosuhteisiin. Ne kaikki on tarkoitettu kohdattaviksi. Tunteilla on sanomansa ja ne ohjaavat meitä oikeaan suuntaan. Kenties löytämään ratkaisun, joka koskaan ennen ei ole tullut mieleen.
Joskus vaikea tunne, kuten viha tai epätoivo, voi toimia porttina, josta ihmisen on kuljettava päästäkseen uuteen maisemaan. Henkisesti tai ihan konkreettisesti.
Siedättymisen vastakohta on herkistyminen
Olen aikanaan siedättynyt hyvin moneen asiaan, jotka tuntuvat nyt hätkähdyttäviltä. Kun vähitellen aloin kuunnella enemmän sisäistä palautettani, aloin jälleen herkistyä sille, miltä minusta tuntuu. Joissain tapauksissa olen kulkenut ääripäästä toiseen: siedättymisestä yliherkistymiseen.
Kun jotain on sietänyt liian kauan, on iso todennäköisyys, että vastareaktio nousee. Mitä kauemmin, sen suurempi hyökyaalto. Eikä silloin sietokykyä ole jäljellä enää yhtään. Jo pelkkä muistutuskin asiasta voi olla liikaa.
Aivan kuten siedättyminen, vie herkistyminen oman aikansa. Vaikka joku muu olisi jo niin pitkällä, ettei suojamuureja enää tarvita, minä tarvitsen vielä vahvat reaktioni. Muistuttamaan siitä, mitä en halua. Varmistamaan, etten käänny takaisin.
Kuiskaamaan korvaani, etten tyytyisi huonompaan versioon maailmasta, jossa kaikki on mahdollista.
❤️:lla Riikka
Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.
