Uuvuin olemaan hyvä ihminen

Uupuminen – tässä oma tarinani

Luulin että uupuminen oli jotain, mitä tapahtui muille – ihmisille, joilla oli valtava vastuu ja ympäripyöreät työpäivät.

Olin väärässä.

Tein töitä mielekkäässä ympäristössä, ekologisen leipomon päällikkönä Tukholmassa. Tein töitä seitsemästä kolmeen, ainakin useimmiten. Olin ainoa palkallinen työntekijä, muut olivat vapaaehtoisia joogisia munkkikokelaita (kyllä, munkkeja leipomossa). Tuotteet olivat erittäin laadukkaita, ja toiminnan takana oli tavoite tehdä hyvää maailmaan.

Ehkä juuri tämä johti siihen, että uupuminen tavoitti minutkin

En kehdannut ajatella, että olen tehnyt jo tarpeeksi. Että olen venynyt tarpeeksi. Että en jaksa sitä mahdotonta yhtälöä, että olen yrityksen ainoa ruotsia puhuva työntekijä – jonka oli siis oltava paikalla klo 22 illalla, kun uuni hajoaa. En kehdannut valittaa, että olen väsynyt heräämään kuudelta, jotta ehtisin pyöräillä ajoissa paikalle tekemään voileipiä ennen myymälän avaamista. En tuntenut itseäni tarpeeksi hyvin ymmärtääkseni, etten kestä työtehtävien päälekkäisyyttä.

Kesken kirjanpidon piti pompata ylös, kun myymälään astui asiakas. Kesken myynnin piti vastata puhelimeen. Kesken puhelun piti palvella kiireisiä asiakkaita. Jossain välissä piti lähettää raaka-aineiden tilaukset ja laskut, maksaa omat laskut sekä suunnitella leipomon ja myymälän remonttia. KRAV-viranomaisille piti laatia raportteja, jauhojen määrää seurata, vapaaehtoisten koti-ikävää jaksaa ymmärtää.

En pystynyt tekemään maailman hyväksi niin paljon kuin ”piti”, enkä niin paljon kuin vapaaehtoiset työntekijät. Tein kuitenkin niin paljon, ettei se tuntunut enää hyvältä. Pelkäsin, että muut kokevat minut pettymykseksi, ja siksi uupumukseni vain kasvoi. Yritin jaksaa. Yritin olla hyvä ihminen.

Pelkäsin toisten tuomitsemista enemmän kuin arvostin omaa hyvinvointiani.

Raju uhkaus paljasti uupumiseni

Lopulta erään raskaan päivän jälkeen eräs vapaaehtoisemme, jolla oli hankaluuksia oman tasapainonsa kanssa, huusi minua osoittaen: ”Haen veitsen, ja sitten hänestä vuotaa verta!” Mielessäni kävi kuva veitsilaatikostamme, joka oli kieltämättä hyvin varusteltu – leipomossa kun olimme.

”Riittää.”, ajattelin. Nousin työtuoliltani kuin mekaaninen nukke, otin laukkuni ja astuin ulos leipomosta. Menin samantien tapaamaan edeltäjääni ja sanoin hänelle sen, mitä ajattelinkin: ”Riittää”. Aloin itkeä. Onneksi hän otti minut kunnioittavasti vastaan ja mutisi olevansa pettynyt munkkiveljiinsä. Nuoret miehet, jotka olivat juuri päättäneet elää koko elämänsä ilman naisia, saattoivat toisinaan olla hieman tylyjä nuorta naispomoaan kohtaan. Olin siis kyllä kuullut kaikenlaisia kommentteja – mutten koskaan uhkauksia. Olin hämmentynyt, pelästynyt ja ihmeellisen väsynyt.

Edeltäjäni otti vanhan työnsä takaisin, sillä sanoin heti, etten aio palata takaisin töihin. Matkustin saman järjestön retriittikeskukseen lepäämään. Sinne päästyäni asetuin vuoteeseen enkä enää päässyt ylös.

Makasin sängyssä pari päivää. Kun minun piti nousta vessaan, aloin itkeä. Yksi vessamatka kesti hyvinkin tunnin, sillä viivytin sitä viimeiseen asti, kävelin sumuisesti portaat alas vessaan ja raahustin ne takaisin ylös. Ruokaa en jaksanut edes ajatella.

Minut pelasti eräs kapinallinen munkkikokelas, joka teki minulle ruokaa ja pakotti minut ulos kävelylle kanssaan. Kaikki tämä oli periaatteessa munkkina häneltä kiellettyä, mutta tottelemattomuudellaan hän pelasti henkeni. En rehellisesti tiedä, miten muuten olisin ikinä päässyt ylös, syönyt, alkanut keskustelemaan ja jopa nauramaan toisten ihmisten kanssa.

Kun tuli aika palata kotiin, pakkasin tavarani ja irtisanoin asuntoni. Matkustin retriitille toiseen maahan. Olin kerännyt tililleni kivasti rahaa, sillä uupuneena en ollut jaksanut töiden jälkeen juurikaan ostaa mitään.

Vähitellen toivuin ja opin lopulta arvostamaan itseäni. En enää tyytynyt ilmentämään sitä, mitä toivoin toisten minussa arvostavan. En enää pelännyt, että ihmiset hylkäävät minut, jos en ole tarpeeksi hyvä.

En ole mikään hyväntekokone, joka kaipaa ulkopuolista hyväksyntää oikeuttaakseen olemassaolonsa. Ja kun joku oikeasti rakastaa minua, hän sallii minun olevan virheitä tekevä, inhimillinen ihminen.

Vaikka tapahtuneesta onkin jo yli kymmenen vuotta, teen nykyään 3-päiväistä työviikkoa. En halua päätyä lähellekään sitä, missä olin. <3


Lisää tarinoita matkasta itseen löydät Sisäisen rauhan käsikirjasta, jonka saat nyt yhteishintaan Seksi ja läsnäolo -teokseni kanssa – pääset tarjoukseen tästä.

Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image