5 oivallusta, jotka ärsyttävä ikäkriisi on minulle opettanut

Olen ollut viime aikoina itselleni ihan kamala. Olen puhunut itselleni niin rumasti, etten ikinä antaisi kenenkään puhua ystävilleni samalla tavalla: haukkua, kauhistella ulkonäköä ja päivitellä, että tuli sitten sinustakin keski-ikäinen. Eihän minusta pitänyt tulla keski-ikäinen! Eikä minun koskaan pitänyt ruveta rupsahtamaan.

Tiedän, että itselleen pitäisi olla armollinen ja tämä asia kuitata siten, että ikä on vaan numero. Mutta en voi valehdella. Täytin viime viikolla 45 vuotta ja tiedän, että ikä todellakin on numero – monia erilaisia numeroita. Terveysaiheisia lehtijuttuja vuosikausia kirjoittaneena olen oppinut, että ikä on ainakin kolesterolinumero, verenpainenumero ja alati paisuvan vyötärönympäryksen numero. Eikä noissa asioissa ole mitään seksikästä!

Pitääkö sitten olla seksikäs? Ei siitä sinkkuna ainakaan haittaa olisi. Jos olisi oma kulta, joka väittäisi, että olen kauneimmillani juuri herätessäni ilman meikkiä (hah!), niin ehkä paineet eivät olisi niin kovat. Ulkonäöllisesti ei saa anteeksi enää mitään. Väsymys näkyy naamasta heti, mutta pahinta on se, kun alkaa näyttää väsyneeltä, vaikka ei ole väsynyt. Bilettämäänkään ei enää halua lähteä, kun valvomisen jälkeen naaman turvotus ei laske viikkoihin. Vaikka kuinka olen henkisesti paremmassa tilanteessa kuin aiemmin, niin kyllä se harmittaa.

Ei minun toki tarvitse olla täydellinen (mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan), mutta on silti vaikeaa hyväksyä olevansa vieläkin epätäydellisempi kuin ennen. Enkä minä halua ikinuoreltakaan näyttää. Kyllä se ikä aina paljastuu tavalla tai toisella. Anna vaikka ihmiselle jotain luettavaa. Siskoni juuri kysyi, miksi katsoin kännykkää metrin päästä. No niin, nyt minullakin on ikänäkö! Jotenkin tämän kaiken sulattelemisessa on ollut haastetta.

Ystäväni piti minulle juuri puhuttelun, että keneen minä itseäni oikein vertaan – mehän ollaan jo 45. Minä vertaan itseäni itseen. Facebook muistuttaa minua jatkuvasti vanhoilla kuvilla, joista pääsen näkemään, että vielä kolme vuotta sitten olin paljon nuorempia ja hoikempi. Tosin olen huomannut senkin, että vaikka nyt katson olevani ikäloppu, vuoden päästä katson samaa kuvaa ajatellen, että enhän minä nyt niin pahannäköinen ollutkaan. Sikäli lohduttavaa, että kaikki tämä kriiseily on kuitenkin vain omassa päässäni. Sen sisäpuolella.

On ikääntymisessä jotain hyvääkin!

1. JOMO. Ensin oli yolo, ”you only live once” – tai olisi ollut, jos sitä sanontaa olisi käytetty parikymmentä vuotta sitten. Ryntäilin silloin nuoruuden intohimolla tekemään ihan kaikkea miettimättä liikaa seurauksia, koska hei, kerrankos tässä eletään. Sitten lähempänä kolmekymppistä tuli fomo, ”fear of missing out” eli pelko, että missaa jotain tärkeää, jos ei ole koko ajan menossa. Sitä oli menossa usein vain sen takia, että on menossa, että voi sanoa, että oli paikalla kun uusin baari avattiin tai puhutuin leffa, näytelmä tai näyttely ”kuului” nähdä.

Nyt olen löytänyt jomon, ”joy of missing out”. Tämä on sitä, mitä nuorena halveksin: että viettää kaikkein mieluiten perjantai-illan kotona villasukat jalassa, koira kainalossa ja itkee Vain elämäälle. Mutta niin sitä vain minustakin tuli tylsä! Joidenkin mielestä.

Kuitenkin oman elämän prioriteettien kirkastuessa voi olla juuri sellainen kuin on, kun ei tunne ryhmänpainetta olla jotain muuta. Olen hyväksynyt itseni ja sen, että minun ei tarvitse olla jatkuvasti ”ajan hermolla”. Ajan hermolla olemiseksi minulle riittää nykyisin se, että tiedän suurinpiirtein, mikä viikonpäivä on menossa. Hyvä, että tuli nuorena yolotettua, niin nyt voi hyvällä omatunnolla sanoa, että nähty ja tehty.

2. Miellyttämisenhalun vähenee. On helpottavaa, kun koko ajan välittää vähemmän siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Jos en ole ennenkään ollut niin kiinnostunut itseni lokeroihin tunkemisesta, niin nyt vielä vähemmän. Ulkonäkömurheista huolimatta uskallan näyttäytyä julkisesti entistä rumempana, hypätä vaikka suoraan sängystä koiran kanssa lenkille.

Ja jos haluan lähteä suihkimaan turkoosinvärisellä potkulaudalla turkoosinvärinen kypärä päässä, vaikka tiedän herättäväni huomiota, niin teen sen (en kuitenkaan omista sähköistä potkulautaa, koska näin keski-ikäisenä olen alkanut kiinnostua tapaturmatilastoista). Pukeutuminenkin on nykyisin persoonallisempaa. En juurikaan seuraa trendejä, vaan omaa makuani. Esimerkiksi kukkahulluus alkoi vaatetuksessa jo muutama vuosi sitten ja se vain villiintyy ja villiintyy (vain kukkahattua en ole vielä hankkinut).

Voin tehdä enemmän asioita, joista en itse nolostu, mutta myös isompia ratkaisuja, joita kaikki eivät ymmärrä. Se asenne, että voi iästä ja muiden mielipiteistä riippumatta tehdä vielä ihan mitä haluaa, on rautaa!

3. Bucket list lyhenee. Se lista, johon olin joskus luetellut unelmiani, lyhenee vaan! Olen ehtinyt elämäni aikana toteuttaa itseäni todella hyvin, mistä saan olla onnellinen ja kiitollinen. Siksi minun ei pitäisi potea ikäkriisiä. Nykyinen bucket list, eli asiat, joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa, sisältää minulla ehkä vielä enemmän asioita, joita ohjaa sisäinen motivaatio, eikä näyttämisenhalu.

Uteliaisuus uusia kokemuksia kohtaan on edelleen jäljellä, mutta kokemusten ahnehtiminen on laantunut. Ei minun tarvitse enää reissata koko maapalloa ympäri tai hypätä laskuvarjolla – jos listaani kuuluu keraamisen saviastian tekeminen ennen kuolemaani, niin sitten se on niin.

4. Viisaus karttuu. Viisaus ei automaattisesti tartu päähän iän mukana, mutta he viisastuvat, jotka haluavat oppia – usein kun tulee opittua etenkin virheiden kautta. Itse koen oppineeni paljon, mutta toisaalta olen oppinut myös nöyryyden siitä, että oikeastaan ihminen tietää asioista todella vähän.

Viisautta on myös se, että osaa käyttää järkeä ja tunteita tilanteiden mukaan. Vaikka toimin hyvin vahvasti intuitioni johdattamana, olen myös oppinut arvostamaan järkevyyttä. Pelkkien tunteiden mukana heittelehtiminen on raskasta. Jos draamaa kaipaa, se kannattaa ulkoistaa telkkariohjelmille.

5. Elämän hidastaminen on ihanaa. Minä elän jo vähän kuin eläkeläinen: hoidan yhden asian päivässä. Täällä Espanjassa se tosin on vähän pakollistakin, koska on siestat, eikä muutenkaan ikinä tiedä, miten kauan missäkin kestää. Tiedän kyllä, että on myös eläkeläisiä, jotka pystyvät hoitamaan saman päivän aikana useita asioita, kuten kaupassakäynnin, apteekin ja pankin. Mutta minä haluan, että jää vielä luppoaikaa menojen lisäksi.

Samoin jos käyn jossain kivassa paikassa tänään, on se sitten retki, leffa, biitsi, tapaaminen kaverin kanssa tai mitä tahansa muuta, ei tulisi mieleenkään lähteä säntäämään seuraavaan paikkaan ilman, että olen fiilistellyt, mutustellut ja tallentanut tapahtuman sydämeeni ja muistiini. Vauhdissa ei ehdi nähdä ja kokea niin syvästi. Olen oppinut, että vähemmän on enemmän, paitsi nukkumisen suhteen. Hyvistä yöunista ei ihan helposti halua enää tinkiä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: