Jatkuva etsiminen voi estää meitä löytämästä elämäämme asioita, joita kaipaamme

Tämä tarina kertoo naisesta, joka kaipasi itselleen kumppania ja kotia. Jo viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli etsinyt sitä oikeaa. Vaikka ehdokkaita oli ollut, kukaan ei tuntunut pitkällä tähtäimellä sopivan siihen muottiin. Niinpä ennen pitkää suhteet kariutuivat. Usein nainen vaihtoi asuinpaikkaansa löytäessään seuraavan lupaavalta näyttävän kohteen.

Oli myös kausia, jolloin hänellä ei ollut sitä ketään. Noina aikoina hän kuumeisesti etsi sitä oikeaa. Aina kun joku vaikutti siltä, että tässä se nyt voisi olla, hän huomasi mielensä kiihtyvän kovasti. “Voisiko tämä olla se?” “Pitäisikö minun nyt kuitenkin muuttaa sinne?” “Olisiko se kuitenkin minun paikkani?”

Tämän kaltaiset ajatukset veivät ison osan hänen huomiostaan. Toisina hetkinä hän myös huomasi maalailevansa mielessään sitä, millaista se sitten olisi siellä ja tuon ihmisen kanssa. Usein nuo mielikuvat saivat hänet unohtamaan sen millaisia asioita konkreettisessa todellisuudessa oikeasti tapahtui. Haaveiltu kumppani saattoi olla jo naimisissa tai hän saattoi unohtaa ajatella sitä, että asuinalue, jota hän pohti, ei ollut hänelle millään tavalla tuttu tai edes mieluinen.

Joka kerta tuntui ja näytti siltä, että tuo uusi paikka, uusi ihminen ja uusi työ toisi hänelle sen mitä hän kaipasi. Että sitten hän tietäisi kuka hän on, olisi onnellinen ja hänen paikkansa maailmassa paljastuisi. Miksipä siis ei etsiä? Sehän tuntui olevan ratkaisu siihen, mitä hän kaipasi.

Nainen ei kuitenkaan tiennyt sitä, että samaan aikaan kun hän etsi kovasti sekä sitä mitä hänen kuuluisi olla, kumppania, joka olisi se oikea että paikkaa, jossa hänen olisi hyvä olla, nuo asiat koettivat löytää häntä.

Hänen nykyisen asuinpaikkansa lähettyvillä asui useampikin mieshenkilö, joka etsi itselleen sopivaa naista. Nämä olivat miehiä, joiden elämässä oli oikeasti tilaa naiselle. Sellaisia, joiden kanssa olisi voinut rakentaa perhettä, kokea vanhemmuuden iloja ja kasvaa yhdessä.

Mieshenkilöt kuljeksivat toisinaan lähellä naisen asuntoa, tietämättä tarkemmin, miksi valitsivat juuri tuohon suuntaan vievän lenkkipolun tai miksi valitsivat tänään ajaa kotiin normaalista poikkeavaa kiertotietä pitkin. Markku, eräs miehistä, työskenteli postimiehenä. Hän oli oikein mukava sekä tasapainoinen kaveri ja kävi kerran jopa lähellä naista, toimittaessaan pakettia naisen kotiin. Kun hän soitti ovikelloa, kukaan ei vastannut. Mies ei ymmärtänyt miksi, mutta jostain syystä juuri tänään häntä harmitti tavanomaista enemmän se, ettei asiakas ollut paikalla vastaanottamassa pakettia.

Samaan aikaan nainen istui työpaikkansa taukohuoneessa, jossa hän oli tunnin ajan selannut puhelimessaan olevan treffi-palvelun vaihtoehtoja, tuntien sisällään yksinäisyyttä ja turhautuneisuutta. Kun hän uupui tähän ja sulki puhelimen, hänen mieleensä tulvi ajatuksia siitä kannattaisiko hänen jatkaa enää nykyisessä työssään vai alkaa jo katsella uusia uria. Kenties jotain, jossa olisi ollut enemmän vastuuta ja haastetta. Kuten ehkä arvaat, asuinpaikan ja kumppanin lisäksi hän etsi edelleen myös itselleen oikeaa työtä.

Usein etsiminen tuntuu oikealta ratkaisulta sen sijaan, että avaisimme silmämme tälle hetkelle.

Toimiston toisessa huoneessa hänen esimiehensä mietti, kenelle he voisivat antaa lisää vastuuta yhtiön kehittyessä. Hän kävi mielessään vaihtoehtoja läpi mutta sivuutti tarinan naisen, koska tällä oli tapana tehdä vain lyhyitä määräaikaisia sopimuksia. He kaipasivat ihmistä, joka valitsi paikakseen juuri nyt tuon yhtiön. Jonkun, joka nauttisi vastuusta ja työn haastavuudesta.

Tarinan naisen tilanne on kenties sinullekin jollain tapaa tuttu. Se, että etsimme omalla tavallamme sitä jotain, jota kaipaamme ja joka meistä tuntuu puuttuvan. Tarina kertoo meille kuitenkin myös siitä, että se mitä etsimme etsii myös meitä.

Voimme omassa elämässämme kysyä, aiommeko toimia kuten tarinan nainen ja jatkaa etsimistä? Tuoko ulkopuolelta etsiminen ja olosuhteiden muuttaminen sitä mitä kaipaamme? Vai jatkammeko omaa tarinaamme sen sijaan palaamalla kotiin. Itsemme äärelle, tutustuen kaipuuseen, jota tunnemme sisällä?

  • Koetammeko muuttaa tilannetta muuttamalla ulkoisia asioita ja sivuutamme samalla itsemme?
  • Ohitammeko sen, että voimme eheytyä ihmisinä ja alkaa vetää puoleemme tuota eheyttä ilman, että meidän tarvitsee etsiä sitä kuumeisesti.
  • Jääkö se huomaamatta, että pysymällä paikalla elämässämme, tarvitsemamme asiat voivat oikeasti löytää meidät.
  • Jätämmekö ammentamatta siitä vanhasta viisaudesta, että hyvinvoiva ihminen kutsuu puoleensa hyviä asioita.
  • Vai valitsemmeko haastavamman mutta aidosti palkitsevan tien. Sen, että lakkaamme etsimästä ja alamme elää läsnä omassa elämässämme.

Haluan ajatella, että tarinan nainen kohtasi kotimatkallaan bussissa itseään muistuttavan naishenkilön. Kuunnellessaan tämän puhuvan tavoittelemalleen mieshenkilölle puhelimessa, nainen havahtui siihen tosiasiaan, että hän pakenee itseään ja hänen yrityksensä ratkaista tilannettaan ovat joka kerta tuottaneet saman tuloksen.

Toivon, että siinä kohtaa hän valitsi toimia toisin ja käveli paikalliseen kauppakeskukseen ostamaan uudet verhot kotiinsa, jonka kaunistamisen hän oli sivuuttanut miettiessään seuraavaa paikkaa, jossa hän kenties viimein olisi onnellinen.

Rohkenen kuvitella, että hän valitsi olla sivuuttamatta omaa kaipuutaan ja sen sijaan alkoi pitää itsestään huolta, tutustua itseensä paremmin ja antaa omalla rakkaudellaan kodin rakentua juuri sinne, missä hän nyt on.

Tutustuessaan itseensä hän alkoi arvostaa rehellisyyttä. Kuukauden päästä hän otti työpaikallaan puheeksi sen, että hän on pohtinut kaipaavansa kenties lisää vastuuta. Sekä hänen että esimiehen yllätykseksi he etsivät molemmat samaa asiaa. Tämä vahvisti naisessa orastanutta tunnetta siitä, että ratkaisuja ei tarvitse hakea kuumeisesti ulkoa. Riittää, että on rehellisesti oma avoin itsensä ja jollain hassulla tapaa elämä järjestyy sen mukaan. Juuri kuten on hänelle tarpeen.

Oikeat ystävätkin löytävät meidät kun annamme itsemme olla sitä mitä olemme. Silloin he voivat viimein tunnistaa meidät.

Aiemmin nainen oli myös yrittänyt antaa itsestään toisille ihmisille, jotta hänen ihmissuhteensa voisivat antaa hänelle rakkautta, jota hän kaipasi. Silti hän oli aina kokenut, etteivät nuo suhteet olleet täyttäviä. Sellaisia, jotka tapahtuisivat luonnollisesti ja vailla hänen vaivan näköään. Tulevina kuukausina hän yllätyksekseen löysi itsensä useamman kerran viettämässä juuri tällaista vaivatonta aikaa uuden ihmisen kanssa. Esimerkiksi samanikäisen naisen, joka oli pyytänyt häntä syömään sen seurauksena, että hän oli kertonut jumppatunnin päätteeksi pukuhuoneessa jotain tavallisen inhimillistä ja avointa itsestään.

Kumppanin kaipuuta hänen oli vaikeinta sietää. Mutta hän näki vaivaa tutustuakseen tunteeseen sen sijaan, että olisi pyrkinyt poistamaan tuon kaipuun. Sen seurauksena hänelle alkoi käydä selvemmäksi se, että hän todella halusi olla äiti ja jakaa itsensä toisen itsenäisen ihmisen kanssa. Joinain iltoina hän hymyili hieman nolonakin sille, millaisista ihmisistä hän oli etsinyt ratkaisua. Nehän olivat kuten hän, etsimässä helpotusta vaikeaan oloonsa toisista. Eivät he olleet sellaisia miehiä, jotka häntä oikeasti kiinnostivat. Vaikkakin haavekuvien tuottamat tunteet olivat olleet toisinaan hyvin vahvoja.

Eräänä päivänä nainen odotti ystävältään tilaamaansa taulua saapuvaksi kun ovikello soi. Kävellessään ovea kohti hän huomasi tuntevansa itsensä yllättävän jännittyneeksi. Oli kuin vatsakin olisi ollut yhtäkkiä sekaisin. Hikoilevin käsin hän avasi oven ja sen ulkopuolella seisoi postimies. Markku, luki hänen vasemman rintamuksen nimikyltissä.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun nainen valitsi alkaa tutustua itseensä ja saapua paikalle elämäänsä sen sijaan, että etsi sitä toisaalta. Hymyillessään hikoilevin käsin Markulle, aika tuntui pysähtyvän ja oli kuin elämä olisi näyttänyt hänelle pikakelauksena koko viimeisen kaksi vuotta. Sen, miten jokainen tehty valinta kuljetti kohti tätä hetkeä. Sen miten elämä oli alkanut ravita häntä lahjoillaan siitä hetkestä, kun hän saapui paikalle ja kärsivällisesti antoi asioille tilaa avautua. Että elämä rakentui hetki hetkeltä sen seurauksena, että hän otti nuo hetket vastaan.

Tuo kaksi vuotta oli hänen koeaikansa. Aika, jona hän osoitti sen, että hän on valmis huolehtimaan itsestään ja rakastamaan itseään. Olemaan ystävä itselleen ja kokemaan onnea ilman, että se tuli ulkoa.

Työpaikalla muutos tapahtui nopeammin koska rehellisyys oli helpompi asia oppia kuin rakkaus. Itsensä rakastaminen syvältä, sellaisista syvyyksistä, joihin törmäämme antautuessamme intiimille suhteelle, vei enemmän aikaa. Päivänä, jolloin nainen saapui siihen pisteeseen, että oma koti ja oma seura tuntuivat niin hyvältä, että ne olivat uuden taulun ansainneet, rakkaus häntä itseään ja elämää kohtaan oli kasvanut kukkaansa. Naisen elämä oli vakaa ja kukoisti. Niinpä Markku saapui jälleen hänen ovelleen. Mies, joka oli kaikkea sitä, mitä hänkin tänään. Aikuinen, rakastava, elämää syleilevä, vakaa ja jo oman paikkansa vastaanottanut.

Koti ei koskaan ollut missään toisaalla. Eikä nainen koskaan löytänyt etsimäänsä identiteettiä, sillä se odotti häntä ja naisen omaa kiinnostumista jokaisessa hetkessä. Näin uskon olevan meidän jokaisen kohdalla. Kaikki onni, mikä meille kuuluu, jokainen mahdollisuus, jonka tarvitsemme tullaksemme itseksemme, sekä kaikki se, mitä aidosti tarvitsemme, etsii meitä kokoajan.

Olennaista onkin kysyä: olenko kotona, jotta voin ottaa sen vastaan?


Jos haluat oppia taitoja, jotka olivat hyödyllisiä tarinan naiselle sen saamisessa mitä hän kaipasi, tule mukaan Kuulluksi tulemisen taito -verkkokurssille. Kurssi on auttanut jo satoja olemaan parempi ystävä ja ihminen niin itselleen kuin toisille.

Synttärikampanjan viimeinen viikonloppu!
PUOTIIN
close-image
-20% alennusta tarjouspaketeista etukoodilla TARJOUS20 
PUOTIIN
close-image
Korttipakat OSTA 3 MAKSA 2  
PUOTIIN
close-image
Saat kaupan päälle TSEMPPITARRAT kun ostat Perhekalenterin tai Hidasta elämää -kalenterin
PUOTIIN
close-image
24 tunnin ajan -50% etukoodilla TAKATALVI Pipo ja huivi -paketti 
PUOTIIN
close-image