Lapsella on ihan oma sisäinen maailmansa, jossa hän saattaa salaa pelätä olevansa vääränlainen

Kirjoittaja, KTM Kirsi Salo, on hyvinvointivalmentaja, luennoitsija ja vapauden soturi. Lisää Kirsistä: www.kirsisalo.fi


Tämä on varmaan vaikein teksti kirjoittaa näkyväksi, mitä olen koskaan eläissäni kirjoittanut. Ja se on siksi, että nämä sanat kirjoittaa sisäinen lapseni. En minä, itsevarma, kaiken tietävä ja kaikessa pärjäävä aikuinen. Ei. Se lapsi, jonka kauhein pelko on olla näkyvä, olla mitenkään olemassa, varma siitä että kaikkeen mitä hän tekee tai ajattelee tulee virhe tai se johtaa johonkin kamalaan muille. Ettei vaan tee mitään, tee virhettä tai aiheuta aaltoja. Tai jotain. Tai mitään. Olla hameen helmassa piilossa vaan, olla olematon. Olin eilen yöllä yhtäkkiä Hän. Tuon pienen Kirsin tarina alkoi aueta minulle ja nämä sanat, mitkä nyt kirjoitan leijuivat eteeni pimeydessä. Loin ja luin tarinaani, tätä mitä nytkin luet, ja itkin.

Olin pieni, ehkä 6- vuotias tyttö. Avioerovanhemman luona viikonloppukylässä. Näen itseni istumassa televisiota katsomassa. Istun sohvalla ja jännitän. Pieni ihmispoloinen. Herkkä kuin hajonnut perhonen. Olen ollut jännä pakkaus. Valtavan tulinen jo tarhaikäisenä, jos on tarvittu voimaa vaikka pelastaa isoveli muiden lasten kynsistä. Mutta samaan aikaan ujoin lapsi, mitä tiedän. Kaikkialla minulle naureskeltiin, kun hakeuduin aina äitini helman alle piiloon. Miten lie raukka pystyi kävelemään.

Tarina meni aina samalla lailla. En tiedä menikö se näin kuinka pitkään tai useasti, mutta lapsen aikakäsityksessä se on leimaantunut kuukausia tai vuosia kestäneeksi todellisuudeksi. Istun kahdestaan vanhempani kanssa ja minusta ei irtoa sanan sanaa. Tai irtoaa, kolme sanaa. Tulen kylään viikonlopuksi ja ääni väristen sanon aina vain nuo samat kolme sanaa. En – mä – tiedä. Oli kysymys mikä vaan. Onko sinulla nälkä? En mä tiedä. Mennäänkö ulos? En mä tiedä. Haluatko jo nukkumaan? En mä tiedä. Vanhempani yritti varmaan kaikkensa saadakseen yhteyden lapseensa. No kukas sen tietää, jos et sinä? Ystävälliset silmät kurottavat kohti, jos huumorilla saisi tuosta lapsesta jotain irti. Vastaan hermostuneen hihityksen kera:  En mä tiedä… End of story.

Ihmettelen nyt sängyssäni, mikä minulla oli. Itsekin äitinä mietin, että mikä saa lapsen noin värisemään, ettei hän pysty puhumaan omalle vanhemmalleen. Selkäpiitä karmaiseekin ajatus, että oma poikani muuttuisi tuollaiseksi. En ymmärrä ensin miksi kävi noin, sillä minulla ei ollut mitään syytä pelätä. Minulla oli ja on hyvät vanhemmat. Minun ei ole koskaan tarvinnut pelätä vanhempiani. He ovat lempeitä, hyviä ihmisiä. Mutta silti, kuten me kaikki, vain ihmisiä. Eivät mitään selvänäkijöitä, jotka näkisivät, mitä pienen ihmisen sisällä liikkuu. Varmasti yritystä oli. Eivät he olleet Sinkkosen kaltaisia psykiatreja, jotka osaisivat auttaa ja avata lukossa olevaa lasta. He olivat vain parhaansa tekeviä vanhempia. Varmaan oli omassa elämässäkin jo ihan tarpeeksi. Minulla ei ole niitä haavoja, mitä asiakkaillani yleisimmin on. En ole koskaan kokenut epäileväni, etteivätkö vanhempani rakastaisi minua jollain omalla tavallaan. Sitä ei ehkä ole näytetty suomalaiseen tapaan, mutta koskaan eivät vanhempani ole sanoneet minulle, että olisin jotenkin vajavainen tai en riittävän hyvä. Koen olleeni rakastettu ja hyväksytty, ainakin sillä tasolla millä ihminen pärjää täällä elämässä.

Menen sängyssäni tuon lapsen nahkoihin. Istun nyt siinä sohvalla. Muistan yhtäkkiä kaiken selvästi, sohvan kovuuden, sen nahan äänet kun liikautan itseäni. Pienessä kehossani olen ihan jumissa. Pelkään valtavasti huomiota. Pelkään, että sohva edes narahtaa. Kun minulle osoitetaan kysymys, jähmetyn täysin ja pelkään vastaavani väärin. Pelkään sanojani. Pelkään sanojeni seurauksia… Ja siinä se on. Tunnen valtavan tuskan ja surun, kun oivallan, mikä laittoi lapsen kipsiin. Miksi hän mielummin katoaisi tai olisi näkymätön. Hänen sanoillaan on ollut seurauksia. Niiden takia lapsi luulee, että perhe on hajonnut. Lapset ja vanhemmat on erotettu toisistaan. Hänen mielipteensä on hajottanut perheen ja aiheuttanut valtavaa tuskaa vanhemmalle, joka istuu ja katsoo häntä ja kysyy Onko sinulla nälkä.

Semmoinen on lapsi. Se kuulee ehkä aikuisten puhuvan ja tekee niistä omat hassut päätelmät. Se tiedetään, että lapset helposti luulevat vanhempien riitojen tai eron johtuvan heistä. En tiedä miksi näin on. 70 -luvulla minun mielipidettäni asioista kuultiin osana eroprosessia. Ja sanojani käytettiin yhtenä perusteena sille, miten meidät lapset jaettiin vanhemmille. Tai näin luulen edelleen tänä päivänä. Voi jumala, miltä sellainen vastuu on täytynyt tuntua pienestä  tytöstä. Kun istun siinä sohvalla, tunnen miten olen päättänyt olla ikinä enää olematta mitään mieltä mistään. Etten aiheuta kauheuksia tyhmillä mielipiteilläni. Virheeni on ollut hirveä. Sietämätön. Ja ennen kaikkea tunnen olevani vastuussa vanhempani surusta, siitä että meidät erotettiin. Siksi olen ”En mä tiedä” -tyttö.

Samasta syystä ymmärrän myös, miksi olen päättänyt olla se tyttö aina aikuisikään asti, jolla ei ole mitään tarpeita tai toiveita. Niistä seuraa surua muille. Kaikki selviävät helpommalla, jos olen ihan vain hiljaa ja näkymätön. Aamulla, kun olen nälkäinen ja (omassa mielessäni) haavoittamani viikonloppuvanhempani vielä nukkuu, kituutan hiljaa huoneessani, kunnes kasvavan lapsen nälkä on sietämätön. Hiivin hiljaa keittiöön. Taitan hapankorpusta pienen palan ja laitan sen pakettiin takaisin niin, ettei kukaan vain huomaa. Ettei kukaan huomaa, että minulla on tarpeita. Hiivin kerta toisensa jälkeen hakemaan vielä pienen palan, sillä nälkä kurnii suolissani. En uskalla ottaa voita, koska jääkaapista tulee ääni. Joutuisin myös pesemään veitsen, ettei kukaan huomaa että käytin voita. Haen palasia niin kauan, kunnes en pysty enää järjestelemään niitä pakettiin niin, ettei kukaan huomaisi, että sieltä on otettu jotain. Istun loppuajan nälässä ja odotan, että joku herää ja laittaa aamiaista. Onko sinulla nälkä jo? En mä tiedä. Ruoka-aikakin jännittää, koska pelkään että syön jollain väärällä tavalla tai herätän huomiota. Aikuisen korvin tämä on ihan uskomatonta. Mutta hyvä osoitus siitä, että lapsille kannattaa puhua. Heillä on ihan oma sisäinen maailmansa, lapsen mielellä rakennettu. Voi lapset teitä!

Äitinä tämä kuulostaa ihan järkyttävältä. Ja järkyttävää se on kaikille. Sille pienelle tytölle, joka patosi kaiken sisälleen ja oli salaa näin sekaisin. Vanhemmalle, joka ei saanut varmaan mitään tolkkua, että mikä tuolla ihme hissukalla on. Ja kaikki väärinkäsitysten takia. KUKAAN EI TEHNYT MITÄÄN VÄÄRÄÄ. Voi maailmankaikkeuden voimat, kiitos teille, että tänä yönä levolle maatessani heititte minut yhtäkkiä sille nahkasohvalle! Että sain kiinni tästä. Jotta voin korjata väärinkäsitykset pienen sisäisen lapseni päästä. Huomaan, kuinka minussa nousee myös valtavaa myötätuntoa tuota vanhempaani kohtaan. Tilanne on ollut varmaan kauhea. Ilman mitään omaa syytään. Itken myös hänen puolestaan. Voin vain toivoa, että aikakäsitykseni on täysin vääristynyt ja tätä kesti vain tovin. Silti se ei pelasta sitä, että lapsuuden kokemukset leimaavat käytöstä aikuisuuteen asti. Jos haluat irti alitajunnan haamuista, ne on kohdattava, tuotava niihin tietoisuutta, aikuisen ymmärrystä – ja päästettävä myös kertyneet tunteet irti. Muuten ne ohjaavat käytöstäsi maailman tappiin asti.

Kaiken tämän auetessa hajoan sängylläni myötätunnosta ja myös siitä surusta ja alituisen jännityksen kauhusta, jota puran nyt ulos kehostani. Puran sitä pois emotionaalisesta kehostani, jossa se on ollut hautautuneena kaikki nämä 40 vuotta. Puran sitä pois mielestäni ja alitajunnastani, missä on ollut liuta vääriä käsityksiä. Annan sen kaiken tulla ulos. Tyyny läpimärkänä itken tukahdutettuja tunteita ulos. Huomaan ristineeni käteni ja etsin voimaa  lapsuudesta tutusta Isä meidän -rukouksesta. Jossain vaiheessa olen nukahtanut.

Aamulla ensimmäinen ajatukseni on: Huuuh, onneksi en kirjoittanut tätä kenenkään nähtäväksi. Häpeä. Ja samalla tajuan. Se on se sisäinen lapsi, joka haluaa haudata itsensä kuoppaan. Sen kauhein epämukavuusalue on se, missä se tulee näkyväksi. Olemassaolevaksi. Ajatella, jos vanhempani saavat tietää, että minulla oli nälkä. Ajatella, jos joku saa tietää, että minulla on päässä ajatuksia. Pieni tyttö ravistaa päätään ja puree kieltään. Ei hätää, tiedän mitä teen sanoo aikuinen. Siksi. Kirjoitan. Tämän. Nyt. Tänne. Vaikka se on HIRVEÄTÄ!! Sormistani vuotavat sanat nostavat kauhun pilven sisääni, miten voin painaa julkaise?? Mutta hitto soikoon, itken ja kirjoitan, sillä en halua olla hiljaa sohvalla ja aiheuttaa tuskaa enää ikinä kenellekään. Tämmöinen pikkutyttö siellä oli. Nyt saa katsoa. Tuskin edes hengitän, mutta seison tässä. Seisomme tässä. Käsi kädessä.

Jaa teksti, jos uskot, että ympärilläsi on muitakin, joiden sisäinen lapsi voisi tarvita rohkaisua ❤ Olemme tällä ihmisyyden matkalla yhdessä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Minun unelmakarttakirjani

    18,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Tikapuut rakkauteen – Tehtäväkirja

    17,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • Ale!

    Olet tärkeä -paketti

    27,80  21,90  (sis. alv)
    Lue Lisää