Mitä jos minusta ei tulekaan äitiä?

Olen 37-vuotias nainen, ja olen haaveillut äitiydestä oikeastaan aina. Tai pikemminkin: olen aina nähnyt äitiyden osana tulevaisuuttani, koska rakastan lapsia. Haaveissani näin, kuinka löytäisin elämäni miehen ja kuinka äitiys tapahtuisi sielunkumppanini kanssa luontevasti. Elämä on kuitenkin mennyt ihan eri reittejä. Minulla on takanani useita parisuhteita, joissa äitiys ei tullut ajankohtaiseksi suhteen toimimattomuuden vuoksi tai jostain muusta syystä. Minulle on aina ollut selvää, että  rakkaudellinen ja terve parisuhde on itselleni tärkeintä ja äitiys tulisi osaksi tuota kokonaisuutta. Silti jokainen toimimatonkin parisuhde on opettanut minua rakastamaan itseäni yhtä syvemmin. Yhtäkään en siis vaihtaisi pois.

Ja tässä sitä mennään, keski-ikää lähestyen, eikä äitiydestä ole tietoakaan. Elän ihanassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, mutta vielä ei ole lasten aika. Ehkä se tulee nykyisen kumppanini kanssa, ehkä ei.

Lasten kaipuu on tosi monen pulma ja synnyttää valtavia suruja, huolia ja epävarmuuksia. Suomessa myös suhtaudutaan hedelmällisyysikään vähän eri tavoin kuin monissa muissa maissa. Täällä torutaan ja varoitellaan myöhäisiä ensisynnyttäjiä, vaikka ensisynnyttäjien keski-ikä on myöhäistynyt viime vuosikymmeninä. Asia herättää syviä tunteita, hämmennystä, pettymyksiä ja epäonnistumisen oloja. Tiedän monia, jotka ovat päätyneet äitiyteen aikamoisen ahdistuksen kautta: on toimittava, ennen kuin on liian myöhäistä. Ymmärrän tämän hyvin. Uskon, että usein tuon tarpeen alla on suorastaan sielullinen kutsu tulla biologiseksi vanhemmaksi.

Itse olen tullut tällaiseen tulokseen omien prosessieni myötä: käypä elämässä mitä hyvänsä, haluan elää itseni kanssa rakkaudellisesti. Riippumatta siitä mitä tapahtuu – äitiyttä tai ei. Olen myös tarkastellut äitiyshaavettani syvästi, päästellyt irti erinäisistä uskomuksistani ja oletuksistani elämän ja onnen suhteen. Mitä äitiydessä olen pohjimmiltaan kaivannut? Tarvitsenko välttämättä juuri tätä kokemusta (onneeni)? Millaisista asioista levollisuuteni ja rakkauden oloni ylipäänsä riippuu?

Olen asia ja askel kerrallaan joutunut ja saanut päästää elämässäni irti ulkopuolisista kiinnikkeistä, joiden varassa olen uskonut rakkauden tai täyttymyksen olevan. Se, mikä minua on haastanut on myös eniten vapauttanut. Olen riittävä ja rakastettava juuri näin. Juuri oikeat asiat tapahtuvat polullani, kipeätkin. En myöskään halua tehdä elämässäni mitään ratkaisuja ulkopuolisten näkemysten tai paineiden alla tai niiden vuoksi. En ylipäänsä halua ”ratkoa” elämääni vaan elää sitä hetkestä toiseen. Se ei poissulje pidemmän tähtäimen visioita, vaan pitää joustavana ja läsnäolevana tässä päivässä. Haluan elää sen mukaan, mihin oma sydämeni kutsuu, vaikka se olisi miten epänormatiivista. Minun elämäni on minua varten. En puske elämässäni asioita tapahtumaan, vaan toimin intuitiivisesti ja yhteydessä itseeni ja tunteisiini.

Elämää ei tarvitse ratkaista

Olen valmis myös päästämään irti aiemmista unelmistani ja ajatuksistani; kun minä kasvan ja muutun, suuntani vaihtuu aina silloin tällöin. Kaikki unelmat eivät alunperin ole välttämättä olleet edes omiani, vaan ulkoapäin omaksuttuja elämisen malleja. Juuri nyt olen onnellinen, että tunnistan oman sydämeni ja sieluni äänen ja elän niitä kunnioittaen. Voin hyvin nähdä, että minusta tulee äiti ja yhtä lailla voin visioida itselleni toisenkin polun. 

Tiedän jetsulleen, kuinka mikä tahansa ratkaisematon (iso) asia elämässä voi tuottaa halua ymmärtää ja löytää konkreettisia ratkaisukeinoja. Näitä haastavia asioita saa surra ja niistä saa olla huonona, masentuakin. Mutta elämässä saa myös kasvaa, uusiutua ja nousta jaloilleen haasteiden ja jälkeen ja niiden kautta. Kipeimmissä haavoissa piilevät syvimmät voimavaramme ja kyky löytää rakkautta, myötätuntoa ja lempeyttä itseämme ja toisia kohtaan juuri tällaisenaan.

Koska tiedän, kuinka asioiden mentaalinen pyörittäminen ja puskeminen vie levollisuuttani eikä tuota sellaista rakkaudellista oloa jonka elämäni pohjavireeksi olen valinnut, en enää juurikaan suostu mentaalimyllyihin. Niitä joskus tapahtuu ja se on ok, mutta enää en yritä ratkaista mitään. Se ei tarkoita asioiden kieltämistä – päin vastoin. Kun suostuu mielen tasolta kehoon ja tunteisiin läsnäolevaksi voi kohdata ne tunteet ja tarpeet, joihin mentaalimylly ei yletä. Vain silloin voi voimautua ja jatkaa matkaa sydän entistä avoimempana.

Olen hyväksynyt elämässäni sen, että äitiys joko tapahtuu tai ei tapahdu. Äitiyden energia voi ilmetä elämässäni monin tavoin; kenties ei ole minun polulleni olennaista, että minusta tulee biologinen äiti.

Totta kai hyväksymisen prosessiin kuuluvat myös surut ja myrskyt. Olen käynyt äitiysasiaan liittyen jo vuosia monenlaisia tunteita läpi ja olen avoin sille, että niitä tulee jatkossakin. Se on minulle osa täyttä, rikasta elämää eikä este onnelleni. Minulle yksi onnen avaimista on olla rehellinen itselleni ihan kaikissa kokemuksissa ja tunteissani ja sallia itselleni niin valo kuin varjot. Haluan elää kokonaisena, kokonaista elämää sellaisena kuin se ilmaantuu. Voin käydä läpi aina mitä minussa milloinkin nousee – ahdistusta ja levottomuuttakin. Suostun elämälle sellaisena kuin se on.  ”Luotan sydämen ääneen, luotan rohkeuteen”, kuten vanhassa biisissä lauletaan.

Keskustelin biologisesta kellosta ja siitä, mitä rakkaus ja eheys ovat Radio Aallon Jenni Alexandrovan kanssa. Voit kuunnella keskustelumme täältä: https://www.supla.fi/supla/3119729

Lämpimästi tervetuloa löytämään voimaasi, luottamusta, selkeyttä ja uusia suuntia valmennukseen tai näkijäsessioon: annataipale.com 

Kuva: Aditya Saxena / Unsplash